maanantai 24. elokuuta 2015

Hyvä Jätkä!

Olen jo aiemmassa blogitekstissäni kirjoittanut kaupunkisuunnittelusta palveluna, joka vaikuttaa asukaskokemukseen.

Kun kävin hiljattain Helsingin Jätkäsaaressa asioilla jäin miettimään, miten hienosti Jätkäsaarta on brändätty. Jätkäsaaressa kulkiessa näkee kuinka esimerkiksi työmaa-aidoissa lukee Hyvä Jätkä, samoin kuin ilmoitustauluissa ja konteissakin.

Jo hyvissä ajoin Jätkäsaari-aluerakentamisprojektin alkuvaiheissa Helsingin kaupunki tilasi kirjailija Hannu Mäkelältä Hyvä Jätkä -romaanin  (2009). Romaani kertoo 1895 syntyneestä helsinkiläisestä Johannes-pojasta, joka eli lapsuutensa nykyisellä Jätkäsaaren seudulla. Kirja on hyvä ja kaunis kuvaus tuon ajan Helsingistä ja se toi kivalla tavalla esille myös alueen historiaa.

Ainakin nykyisille tai Jätkäsaareen muuttaville suosittelen kirjaa lämpimästi. Se voi vaikuttaa hyvinkin myönteisesti asukaskokemukseen. Minä en ainakaan tiedä, että muille suurille aluerakentamiskohteille olisi omaa romaania tehty, vaikka julkaisuja on tehty esimerkiksi Pasilan konepajan alueelle.

Hyvä Jätkä -teema on siis koko alueen markkinoinnin ja brändäyksen pohjana. Myös Jätkäsaaren brändäyksen ruskea värimaailma on mietitty. Kyllähän tämä on tietysti maksanut - en tiedä paljonko, mutta ainakin minun mielestäni se on onnistunut. Olisi myös kiva tietää, miten tähän brändiin panostusta on Helsingin kaupungilla arvioitu - onko se kannattanut?

Yhden kivan näkökulman Jätkäsaareen tuo myös siellä vuonna 2009 ollut Madonnan konsertti. Nimittäin ainakin tuolloin alueelta löytyi konsertin mahdollistanut laaja jättömaa. Mikäs toisi omaan asuinalueeseen mukavamman muiston kuin se, että olisi nähnyt suosikkilaulajansa omalla asuinalueella.

Tuleeko sinulle  mieleen asioita, joissa brändäystä ei vielä riittävästi hyödynnetä?


Jätkäsaaren kontit - mitäköhän näissä säilytetään.


Ilmoitustaulut Jätkäsaaressa.


Hannu Mäkelän Hyvä Jätkä -romaani (2009). Julkaisija Helsingin kaupunki.
 
JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne

tiistai 18. elokuuta 2015

Kotimiehen ainutlaatuista palvelua


Alf Rehn kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 15.8. siitä, miten tärkeä julkisin varoin tuotettu päiväkotihoito (etuisuus) on myös talouden kasvupolitiikan näkökulmasta. Professori ja neljän lapsen isä tiedosti myös sen, miten tärkeää päiväkotihoito on ollut hänen uralleen.

Minulle tuli mieleeni teksti, jonka kirjoitin vuoden 2011 lopussa, kun olin ollut vuoden kotona hoitamassa ensimmäistä lastani. Ehkä kasvupolitiikka ei ollut mielessäni, koska päätin vuorostani jäädä kotiin hoitamaan lasta, kun puolisoni meni töihin. Halusin yksinkertaisesti tutustua lapseeni.

Ehkä tämä kokemukseni voisi tuoda joitakin ajatuksia isille, jotka ovat miettimässä kotiin jäämistä – tarjoamaan ainutlaatuisinta ”palvelua” seuraavalle sukupolvelle. Ehkä työnantajatkin voisivat miettiä vielä omaa kantaansa miesten hoitovapaaseen - hoitovapaalta tulevalla voi olla hyviä ja tuoreita kasvua ja tehokkuutta lisääviä ajatuksia tulleessaan takaisin työmaalle. Jostakin myös luin, että niissä yhteiskunnissa, joissa miehet osallistuvat enemmän lastenhoitoon, myös väkivaltaa on vähemmän. Kun hoivaa, suojelee ja vaalii, ei ehkä halua rikkoa ja tuhota.

Toivon, että vinkkaat tätä tekstiä tuntemallesi tuoreelle isälle. Voi tätä vinkata myös pariskunnille, joille saattaa joskus tulla lapsia.

Kun lapsi sitten tulee, voi olla hyvä, että lasten hoitoon liittyvistä asioista olisi edes jonkinlainen yhteinen käsitys, kun se maailman ihanin lapsi on ihanien vanhempien sylissä. Toki käytäntö voi tuoda uusia näkökulmia asioihin. On selvää, että hyvä ja läsnäoleva isä ja äiti ehtii olemaan töiden jälkeenkin. Ja se on selvää, että kotimiehen ja kotinaisen arjessa saattaa hermokin välillä kärventyä. Sekin on selvinnyt pari lasta myöhemmin, että auttavat läheiset, mummot ja vaarit ovat korvaamaton apu.

Tällaisia siis mietin nelisen vuotta sitten.

 
 ************************

Vuosi kotimiehenä

 ”Kyllä tämä työstä käy. Nyt on flunssa ja itsekin olen väsynyt. Portaiden alla leikkipaikassasi nenäni vuoti, hikoilin ja vielä ampiainenkin pisti minua napaan. Toivottavasti flunssaltani pääsen pelaamaan futista keskiviikkona ja torstaina. (2.8.2010) ”

Elokuun alussa 2010 jäin vuodeksi kotiin hoitamaan 15 kuukauden ikäistä poikaamme. Olimme sopineet puolisoni kanssa kotiin jäämisestäni jo pian lapsen syntymän jälkeen. Halusin olla isäkuukautta pidemmän ajan poikani kanssa ja puolisoni lähti tuossa vaiheessa jo mielellään töihin.
 
Oma työpaikkani Helsingin kaupungilla on naisvaltainen, joten perhevapaat eivät siellä olleet mikään uusi ja ihmeellinen asia. Minun ei tarvinnut pelätä, että esinaiseni suhtautuisi negatiivisesti hoitovapaaseeni. Ei hän nyt sentään suorastaan hyppinyt ilosta, kun ilmoitin jääväni vuodeksi kotiin, mutta hän tiesi, miten tärkeä vuosi olisi minulle ja pojalleni.

Työkavereilleni kotivuoteni tiesi lisää hommia, koska tehtäväni jaettiin heidän kesken eikä minulle palkattu sijaista.

 
Ruoka ei maistunut

Koska olin ollut pojan kanssa melko paljon kahdestaan, ei alku ollut mitenkään vaikea. Poika ei äidin perään itkenyt, mutta ehkä alkuun ruoka maistui vähän heikommin.

Hoitovapaatani ei ehtinyt kulua kuin kuukauden verran, kun lähdin kavereideni kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen katsomaan jalkapalloa. Olimme varanneet matkan jo keväällä.

Lähimmät tuttavat ja puolisoni tosin miettivät, että näinkö se kotivuosi mahtaa kulua ja kuinkahan monta poikien matkaa hoitovapaasta selviytyminen vaatii. Matkasta tuli itselleni tärkeä siirtymäriitti konttorielämästä kotivuoteen. Sen jälkeen alkoi uusi elämä lapsen maailmassa eikä muita futismatkoja vuoden aikana tarvittu.

 
Pizzataksi ei käynytkään

Etukäteen jännitin, kuinka ruokahuolto toimisi kotivuoteni aikana. Vitsailin, että pizzataksi taitaa käydä meillä aika usein. Ehkä näiden pelkojen takana oli seiskaluokan vitonen kotitaloudesta. Joka päivä söimme kuitenkin kotitekoista ruokaa eikä ruoan laittamisessa ollut ongelmia. Pakko on paras keittokirja.

Jälkiviisaana voisi todeta, että ruokahuoltoa olisi voinut miettiä viikoksi eteenpäin, kun minä mietin ruokia ja kokkasin päiväksi tai kahdeksi eteenpäin.

Ehkä etukäteen pelkäsin myös kokonaisvaltaista vastuuta lapsen hoidosta ja turvallisuudesta. Sen kuitenkin huomasin melko pian, ettei lapsen perushoidossa ole kysymys mistään rakettitieteestä. Arkirutiini toistuu päivästä toiseen varsin samanlaisena. Toisella kotiviikolla sitä oli jo kokenut kotiäiti, ei kun siis -isä. Valppaana pitää olla ja kiinnostunut lapsesta – se riittää.

 
Rakkaita rutiineja

Pojan kanssa päivät toistuivatkin melko samanlaisina. Se sopi minulle, koska pidän rutiineista ja arvostan arkea. Yksi päivän huippuhetkistä minulle olivat päiväunet. Poika nukkui joka päivä 2 - 3 tuntia ja minä ainakin tunnin. Sellaista luksusta ei ole töissä.

Aamulla poika heräsi kahdeksan maissa. Minä ehdin yleensä syödä aamupuuron ja lukea päivän lehden rauhassa ennen sitä.

”Jatkoit aamulla unia lähes yhdeksään. Sitten söit puuron. Minä sain syödä oman puuroni rauhassa, kun sinä tyhjensit lehtilaatikon lattialle. Leikkipuistoon mentiin puoli yksitoista. Ensin työntelit kärryjä, sitten teit hiekkalaatikolla hiekkahommia. Kokeilit myös innokkaasti ensimmäisen kerran kaivinkonetta. ” (19.8.2010)

Kerran viikossa kävimme perhejumpassa ja kerran viikossa muskarissa. Jumppa ja muskari rytmittivät viikkoa ja olivat meille tärkeitä. Jumpassa olin välillä ainoa mies, joten minä menin yhtenä äideistä, kun ohjaaja pyysi äitejä tekemään jotain jumppaliikettä lasten kanssa.

Muskarissa meitä miehiä olikin enemmän. Joskus joukossa oli vain yksi tai kaksi äitiä ja muut lapset olivat paikalla isiensä kanssa. Oli kiva huomata miten sekä jumpan että muskarin ohjaajat tulivat pojalle tärkeiksi aikuisiksi. Erityisesti muskari toi perheeseemme musiikin ilon ja yhteisiä lauluja.

Lounaan, päiväunien ja iltapäiväleikkien jälkeen äiti saapui kotiin. Kun äiti oli palautunut töistä, saatoin hyvillä mielin käydä illalla esimerkiksi urheilemassa. Töissä ollessa ilta-aika on niin lyhyt, että mielellään olisi silloin kotona. Kun nyt sain olla päivät pojan kanssa, saattoi illalla käydä vähän aikaa jossain muualla tuulettumassa.

”Lounaaksi söimme lohta ja perunaa. Söitkin oikein hyvin. Päiväunille menit klo 12.30. Nukahdit taas hoitopöydälle. Heräsit puoli kolme. Välipalaksi söit jogurttia johon oli sotkettu banaania. Sitten leikittiin sisällä junalla, sählymailalla ja hypittiin askeltikkailla. Minä soittelin kitaraa ja laulelin. Sinä touhusit omiasi. Ulkona kävimme viereisen talon pihalla ja A ja B -talojen välisellä hiekkalaatikolla. Teit ihan itse tähden mallisen hiekkakakun. Äiti tuli viideltä kotiin.” (19.8.2010)

 
Leikkipuistosta löytyi juttuseuraa

Leikkipuistossa kävimme niin sateella kuin auringon paisteessa. Turvallista aidattua aluetta ja hyviä vapaasti käytössä olevia leikkikaluja kuten pyöriä ja hiekkaleluja oppi arvostamaan. Leikkipuistosta löytyi aina myös juttuseuraa minulle. Vaikka puistossa oli enemmän äitejä lapsineen, oli siellä myös jonkun verran isiä.

Vuoden aikana minäkin sain paljon uusia tuttavia asuinalueeltamme, mikä taas lisäsi entisestään kiintymistä asuinalueeseeni. Sen sijaan hieman syvempiä ystävyyssuhteita ei vuoden aikana ehtinyt syntymään kuin oikeastaan yksi. Vuoden parasta antia pojan kanssa olemisen lisäksi oli tutustuminen virolaiseen Janekiin, joka kävi leikkipuistossa tyttärensä kanssa.

Kävimme monenlaisia keskusteluja Virosta, Suomesta, kulttuurista, urheilusta ja muista asioista. Kun Janek lähti keväällä takaisin Viroon, se harmitti. Oli kiva kun pystyi jakamaan päivän uutiset ja tapahtumat jonkun kanssa.

Ehkä olisin toivonut vuodelta enemmänkin läheisiä ystäviä asuinalueeltamme, mutta luulen, että jotkut tuttavuudet vielä syvenevät. Naapureiden kanssa, joilla on muutamaa kuukautta nuorempi poika kuin meillä, vietimme paljon aikaa omalla pihalla sekä harrastuksissa. Nyt näyttäisi siltä, että ystävyyttä ei voi estää.

 
Lapseen tutustuminen

Parasta vuodessa oli se, että tulimme pojan kanssa toisillemme läheisiksi. Poika viihtyy nykyisin hyvin niin minun kuin äitinsä kanssa.

Vuoden aikana lapsessa tapahtui hämmästyttävä muutos. Kun hoitovapaan alussa olin kotona vielä lähes vauvan kanssa, niin lopussa vietin aikaa juttelevan ja touhukkaan leikki-ikäisen kanssa, joka osasi itse kertoa olevansa jo iso poika.

Läheisyydestä pojan kanssa on hyötyä, koska meille syntyi viime syksynä toinen lapsi. Äidin vastuulle on jäänyt enemmän vauvan hoito, kun minä olen vastannut isomman lapsen hoidosta. Isästä on tullut taas pojalle tärkeä.

 
Oli tärkeä jäädä kotiin

Koska lapsi on minulle kaikkein tärkein asia maailmassa, niin kuin kaikille muillekin vanhemmille, oli tässä mielessä kotiin jääminen myös arvovalinta. Minulle oli tärkeää jäädä kotiin ja viettää aikaa pojan kanssa.

Koska olen jo nelikymppinen, ja minulla on ainakin teoriassa pysyvä ja luotettava työpaikka, enkä pidä itseäni kovinkaan urasuuntautuneena, ei kotiin jääminen ammatillisesti ollut riskipeliä, niin kuin se monille saattaa olla.

Itse asiassa koin, että vuosi kotona teki hyvää ammatillisesti. Palatessani takaisin töihin olen tehnyt monet ennen hankalatkin työt helpommin, nähnyt asiat kirkkaammin ja ollut työtehtävissäni tehokkaampi. Ehkä näitä hoitovapaiden ja vuorotteluvapaiden myönteisiä vaikutuksia työelämään pitäisi tutkia tarkemmin?

Vaikka vuosi oli taloudellisesti perheellemme tavallista tiukempi, emme silti joutuneet tinkimään juuri mistään. Olemme siinäkin mielessä onnekkaita, että vanhempani asuvat 15 minuutin bussimatkan päästä meistä. Mummo on voinut ja myös tullut mieluusti tueksi, jos meillä on ollut menoja. Näin ei ole kaikilla.

Hieman haikeana palasin hoitovapaan jälkeen takaisin töihin, mutta toivottavasti tämä lapsenhoitovuosi ei jää viimeiseksi.

”Huomenna alkaa äidin kesäloma ja sen perään äitiysloma. Tavallaan tämä hoitovuoteni päättyy. Tämä on ollut hieno vuosi. On ollut etuoikeus olla sinun kanssasi ja hoitaa sinua. Sinä olet opettanut minulle paljon sinusta, elämästä ja itsestäni… Ehkä minä kirjoitan sitten taas tällaista, kun jään sinun ja sisaresi kanssa kotiin.” (23.6.2011)



Vuoden plussat ja miinukset

Plussat

Tutustuminen poikaan ja lapsen maailmaan.
Omien arvojen mukaan toimiminen.
Päiväunet.
Harrastuksiin jäi iltaisin enemmän aikaa ts. aika ei ollut pois lapselta.
Kehittyminen kodinhoidossa ja ruoanlaitossa.
Tutustuminen asuinalueen muihin lapsiperheisiin.
Asuinalue ja sen palvelut tulivat tutummiksi.
Irrottautuminen työelämästä.
Töihin palasi tehokkaampi työntekijä.

 
Miinukset

Palkkana kotihoidontuki, joten elimme käytännössä puolison tuloilla sekä aiemmilla säästöillä.
Työtehtävien kaatuminen työtovereille.

 
Tämä pelotti

Ruoanlaitto – Perusruoka onnistui hyvin, eikä pizzataksia tarvittu.
Miten selviän lapsen hoidosta – Arkirutiinit syntyivät nopeasti. Lastenhoito ei ole rakettitiedettä.
Vauhdikas liikenne – Valppaana pitää olla aina, eikä pelkästään liikenteessä.

 
Mitä luin vuoden aikana lasten hoidosta

Cacciatore, Raisa & Koiso-Kanttila, Samuli (2009) Pelastakaa pojat! Minerva, Jyväskylä.
Csikszentmihalyi, Mihaly (2005) Flow – Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kuin kaikki sujuu. Rasalas Kustannus, Helsinki.
Hodgkinson, Tom (2009) Joutilaat vanhemmat. Basam Books Oy, Helsinki.
Sinkkonen, Jari (2011 alkup. 2005) Elämäni poikana. WSOY, Helsinki.
Uusikylä, Kari (2002) Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen. PS-kustannus, Jyväskylä.

 
Ja nelisen vuotta myöhemmin.
 







 

 

tiistai 11. elokuuta 2015

Tätä on palvelu

Niin tässä on vaan kirjoiteltu yli kolmekymmentä blogitekstiä enkä vieläkään ole virallisesti määritellyt tarkemmin sanaa palvelu. Enkä varmaan muuten olisi tässä vaiheessa asiaan puuttunut, mutta ensi kuussa menen Metropolian opiskelijoille esittelemään Palvelupaja-innovaatioprojektia, joten kyllähän joku virallinen määritelmä palvelulle pitää olla.

Niinpä lähdin googlailemaan palvelu-sanan tarkempaa määrittelyä. Törmäsinkin hyvään
Tekesin julkaisuun vuodelta 2010, jossa oli tehty selkeästi palveluliiketoimintaan liittyvien käsitteiden määrittelyä.

Julkaisun mukaan palvelu on siis:

"toiminta tai toimintojen yhdistelmä, jonka palveluntarjoaja
toteuttaa vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa vastatakseen

asiakkaan tarpeeseen"

Palvelun onnistumisen ja lisäarvon syntymisen kannalta on siis keskeistä vuorovaikutuksen laatu asiakkaan kanssa, sillä ainoastaan näin voidaan vastata asiakkaan tarpeeseen. Tämä tarkoittaa monessa tapauksessa asiakkaaltakin tietynlaista panosta. Esimerkiksi, jos liikkeenjohdon konsultti ehdottaa tuloksen kannalta tiettyjä toimenpiteitä eikä niitä toteuteta, ei liikkeenjohdon konsultin palvelu tuottanut aiottua tulosta. Sama koskee myös liikuntapalveluja - jos asiakas ei itse lähde lenkille, ei juoksukunto parane. Myös sosiaali- ja terveyspalveluissa on paljon palveluita, joissa asiakkaan pitäisi innostua muuttamaan toimintatapojaan - arkisia käytäntöjä, jotta palvelu tuottaisi hänelle lisäarvoa.
Toisaalta, jos kyse ei olekaan asiakkaan tarpeesta?
 



Käsitteet haltuun. Kuvakaappaus Tekesin kirjasta Palveluliikennetoiminnan sanasto.

JKjuha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe

tiistai 4. elokuuta 2015

Maistuisiko parsakaalisuklaa?

Olin iloinen, kun sain käsiini Sonja Ängeslevän Level _Up: Työrutiinit peliksi -kirjan (Talentum 2014, s.207). Kiinnostuin kirjasta, koska mielessäni on pyörinyt palvelukehittämiseen liittyvän sovelluksen tekeminen (ks.blogin tarkoitus). Olin ennen kirjan lukemista innostunut viemään omaa suunnitelmaani enemmän pelilliseen suuntaan, mutta luettuani kirjan, palasin muutaman askeleen takaisin enemmän palvelukehittämisen ja palvelukuvauksen apuna toimivan sovelluksen tekemiseen.

Ängeslevä näkee pelimäisen otteen hyötyjä työelämässä ja ainakin valkokaulustyöntekijöiden työn olevan jo yhteistoiminnallista moninpeliä. Hän on kuitenkin kriittinen niin sanotulle pelillistämiselle (gamification). Pelillistämisellä Ängeslevä tarkoittaa ”asiallisten, tärkeiden ja vakavien työasioiden tekemistä eri tavoin houkuttelevimmiksi ja helpommaksi käsittää” (s. 52). Ängeslevän mukan kuitenkin jo sana ”peli” saa monet varpailleen ja se voi herättää mielikuvan vain työn kuorruttamisesta pelilillisyydellä. Kun hyvä peli asettaa säännöt, mutta samalla sallii itseilmaisun ja elämyksellisyyden, nämä jäävät usein pelillisissä ratkaisuissa toteutumatta.

Kirjassa todetaan, kuinka pelillistäminen ja monet opetuspelit ovat törmänneet ilmiöön nimeltä parsakaalisuklaa. Parsakaalin eli työn kuorruttaminen pelisuklaalla ei ole tuottanut sitä, mitä on odotettu. Pelillisyyden eli viihteen ja asiatiedon välille ei ole löytynyt optimaalista suhdetta. Pelillisyyden ongelma on sama kuin opetuspelien. Jonkin hauskan ja viihteellisen lisääminen oppimiseen tai vaativiin työprosesseihin ilman syvällistä ymmärrystä siitä, miten hauskuus ja viihteellisyys niihin  tuodaan, tuottaa huonoa tulosta. Pahimmassa tapauksessa nämä pelilliset esimerkit vain heikentävät sovelluksen toimivuutta – hankaloittavat oppimista ja asian hahmottamista.

Oma suunnitteilla oleva sovellukseni on opettavainen eli opettaa hyvän palvelun tuottamista. Siinä oppiminen tapahtuu tekemisen kautta (learning by doing). Oppiminenhan on jo itsessään mukavaa ja koukuttavaakin, jos opittava aines on sopivan haastavaa ja aihe itselle tärkeä.

Sovelluksessa täytyy olla myös yhteistoiminnallisuutta, esimerkiksi mahdollisuus pyytää kommentteja muilta tai se voi joillain muilla keinoilla ohjata ja kannustaa yhteistoiminnallisuuteen.  Sovelluksessa pitää olla itseilmaisun eli tuunauksen mahdollisuuksia. Esimerkiksi itse innostuin tekemään ja tuunaamaan sarjakuvia mainion Bitstrips-sovelluksen avulla.

Ängeslevän kirjassa käsitellään pelillisyyttä hyvin laajasti. Koska kirja kertoo paljon myös työn tekemisestä ja työn suunnittelusta yleisellä tasolla, kirja sopii niille kaikille, joiden työssä on suunnittelua ja erilaisia projekteja.

LEVEL_Up. Kuvakaappaus Talentumin sivulta.
JKjuha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe