tiistai 18. elokuuta 2015

Kotimiehen ainutlaatuista palvelua


Alf Rehn kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissaan 15.8. siitä, miten tärkeä julkisin varoin tuotettu päiväkotihoito (etuisuus) on myös talouden kasvupolitiikan näkökulmasta. Professori ja neljän lapsen isä tiedosti myös sen, miten tärkeää päiväkotihoito on ollut hänen uralleen.

Minulle tuli mieleeni teksti, jonka kirjoitin vuoden 2011 lopussa, kun olin ollut vuoden kotona hoitamassa ensimmäistä lastani. Ehkä kasvupolitiikka ei ollut mielessäni, koska päätin vuorostani jäädä kotiin hoitamaan lasta, kun puolisoni meni töihin. Halusin yksinkertaisesti tutustua lapseeni.

Ehkä tämä kokemukseni voisi tuoda joitakin ajatuksia isille, jotka ovat miettimässä kotiin jäämistä – tarjoamaan ainutlaatuisinta ”palvelua” seuraavalle sukupolvelle. Ehkä työnantajatkin voisivat miettiä vielä omaa kantaansa miesten hoitovapaaseen - hoitovapaalta tulevalla voi olla hyviä ja tuoreita kasvua ja tehokkuutta lisääviä ajatuksia tulleessaan takaisin työmaalle. Jostakin myös luin, että niissä yhteiskunnissa, joissa miehet osallistuvat enemmän lastenhoitoon, myös väkivaltaa on vähemmän. Kun hoivaa, suojelee ja vaalii, ei ehkä halua rikkoa ja tuhota.

Toivon, että vinkkaat tätä tekstiä tuntemallesi tuoreelle isälle. Voi tätä vinkata myös pariskunnille, joille saattaa joskus tulla lapsia.

Kun lapsi sitten tulee, voi olla hyvä, että lasten hoitoon liittyvistä asioista olisi edes jonkinlainen yhteinen käsitys, kun se maailman ihanin lapsi on ihanien vanhempien sylissä. Toki käytäntö voi tuoda uusia näkökulmia asioihin. On selvää, että hyvä ja läsnäoleva isä ja äiti ehtii olemaan töiden jälkeenkin. Ja se on selvää, että kotimiehen ja kotinaisen arjessa saattaa hermokin välillä kärventyä. Sekin on selvinnyt pari lasta myöhemmin, että auttavat läheiset, mummot ja vaarit ovat korvaamaton apu.

Tällaisia siis mietin nelisen vuotta sitten.

 
 ************************

Vuosi kotimiehenä

 ”Kyllä tämä työstä käy. Nyt on flunssa ja itsekin olen väsynyt. Portaiden alla leikkipaikassasi nenäni vuoti, hikoilin ja vielä ampiainenkin pisti minua napaan. Toivottavasti flunssaltani pääsen pelaamaan futista keskiviikkona ja torstaina. (2.8.2010) ”

Elokuun alussa 2010 jäin vuodeksi kotiin hoitamaan 15 kuukauden ikäistä poikaamme. Olimme sopineet puolisoni kanssa kotiin jäämisestäni jo pian lapsen syntymän jälkeen. Halusin olla isäkuukautta pidemmän ajan poikani kanssa ja puolisoni lähti tuossa vaiheessa jo mielellään töihin.
 
Oma työpaikkani Helsingin kaupungilla on naisvaltainen, joten perhevapaat eivät siellä olleet mikään uusi ja ihmeellinen asia. Minun ei tarvinnut pelätä, että esinaiseni suhtautuisi negatiivisesti hoitovapaaseeni. Ei hän nyt sentään suorastaan hyppinyt ilosta, kun ilmoitin jääväni vuodeksi kotiin, mutta hän tiesi, miten tärkeä vuosi olisi minulle ja pojalleni.

Työkavereilleni kotivuoteni tiesi lisää hommia, koska tehtäväni jaettiin heidän kesken eikä minulle palkattu sijaista.

 
Ruoka ei maistunut

Koska olin ollut pojan kanssa melko paljon kahdestaan, ei alku ollut mitenkään vaikea. Poika ei äidin perään itkenyt, mutta ehkä alkuun ruoka maistui vähän heikommin.

Hoitovapaatani ei ehtinyt kulua kuin kuukauden verran, kun lähdin kavereideni kanssa pitkäksi viikonlopuksi Lontooseen katsomaan jalkapalloa. Olimme varanneet matkan jo keväällä.

Lähimmät tuttavat ja puolisoni tosin miettivät, että näinkö se kotivuosi mahtaa kulua ja kuinkahan monta poikien matkaa hoitovapaasta selviytyminen vaatii. Matkasta tuli itselleni tärkeä siirtymäriitti konttorielämästä kotivuoteen. Sen jälkeen alkoi uusi elämä lapsen maailmassa eikä muita futismatkoja vuoden aikana tarvittu.

 
Pizzataksi ei käynytkään

Etukäteen jännitin, kuinka ruokahuolto toimisi kotivuoteni aikana. Vitsailin, että pizzataksi taitaa käydä meillä aika usein. Ehkä näiden pelkojen takana oli seiskaluokan vitonen kotitaloudesta. Joka päivä söimme kuitenkin kotitekoista ruokaa eikä ruoan laittamisessa ollut ongelmia. Pakko on paras keittokirja.

Jälkiviisaana voisi todeta, että ruokahuoltoa olisi voinut miettiä viikoksi eteenpäin, kun minä mietin ruokia ja kokkasin päiväksi tai kahdeksi eteenpäin.

Ehkä etukäteen pelkäsin myös kokonaisvaltaista vastuuta lapsen hoidosta ja turvallisuudesta. Sen kuitenkin huomasin melko pian, ettei lapsen perushoidossa ole kysymys mistään rakettitieteestä. Arkirutiini toistuu päivästä toiseen varsin samanlaisena. Toisella kotiviikolla sitä oli jo kokenut kotiäiti, ei kun siis -isä. Valppaana pitää olla ja kiinnostunut lapsesta – se riittää.

 
Rakkaita rutiineja

Pojan kanssa päivät toistuivatkin melko samanlaisina. Se sopi minulle, koska pidän rutiineista ja arvostan arkea. Yksi päivän huippuhetkistä minulle olivat päiväunet. Poika nukkui joka päivä 2 - 3 tuntia ja minä ainakin tunnin. Sellaista luksusta ei ole töissä.

Aamulla poika heräsi kahdeksan maissa. Minä ehdin yleensä syödä aamupuuron ja lukea päivän lehden rauhassa ennen sitä.

”Jatkoit aamulla unia lähes yhdeksään. Sitten söit puuron. Minä sain syödä oman puuroni rauhassa, kun sinä tyhjensit lehtilaatikon lattialle. Leikkipuistoon mentiin puoli yksitoista. Ensin työntelit kärryjä, sitten teit hiekkalaatikolla hiekkahommia. Kokeilit myös innokkaasti ensimmäisen kerran kaivinkonetta. ” (19.8.2010)

Kerran viikossa kävimme perhejumpassa ja kerran viikossa muskarissa. Jumppa ja muskari rytmittivät viikkoa ja olivat meille tärkeitä. Jumpassa olin välillä ainoa mies, joten minä menin yhtenä äideistä, kun ohjaaja pyysi äitejä tekemään jotain jumppaliikettä lasten kanssa.

Muskarissa meitä miehiä olikin enemmän. Joskus joukossa oli vain yksi tai kaksi äitiä ja muut lapset olivat paikalla isiensä kanssa. Oli kiva huomata miten sekä jumpan että muskarin ohjaajat tulivat pojalle tärkeiksi aikuisiksi. Erityisesti muskari toi perheeseemme musiikin ilon ja yhteisiä lauluja.

Lounaan, päiväunien ja iltapäiväleikkien jälkeen äiti saapui kotiin. Kun äiti oli palautunut töistä, saatoin hyvillä mielin käydä illalla esimerkiksi urheilemassa. Töissä ollessa ilta-aika on niin lyhyt, että mielellään olisi silloin kotona. Kun nyt sain olla päivät pojan kanssa, saattoi illalla käydä vähän aikaa jossain muualla tuulettumassa.

”Lounaaksi söimme lohta ja perunaa. Söitkin oikein hyvin. Päiväunille menit klo 12.30. Nukahdit taas hoitopöydälle. Heräsit puoli kolme. Välipalaksi söit jogurttia johon oli sotkettu banaania. Sitten leikittiin sisällä junalla, sählymailalla ja hypittiin askeltikkailla. Minä soittelin kitaraa ja laulelin. Sinä touhusit omiasi. Ulkona kävimme viereisen talon pihalla ja A ja B -talojen välisellä hiekkalaatikolla. Teit ihan itse tähden mallisen hiekkakakun. Äiti tuli viideltä kotiin.” (19.8.2010)

 
Leikkipuistosta löytyi juttuseuraa

Leikkipuistossa kävimme niin sateella kuin auringon paisteessa. Turvallista aidattua aluetta ja hyviä vapaasti käytössä olevia leikkikaluja kuten pyöriä ja hiekkaleluja oppi arvostamaan. Leikkipuistosta löytyi aina myös juttuseuraa minulle. Vaikka puistossa oli enemmän äitejä lapsineen, oli siellä myös jonkun verran isiä.

Vuoden aikana minäkin sain paljon uusia tuttavia asuinalueeltamme, mikä taas lisäsi entisestään kiintymistä asuinalueeseeni. Sen sijaan hieman syvempiä ystävyyssuhteita ei vuoden aikana ehtinyt syntymään kuin oikeastaan yksi. Vuoden parasta antia pojan kanssa olemisen lisäksi oli tutustuminen virolaiseen Janekiin, joka kävi leikkipuistossa tyttärensä kanssa.

Kävimme monenlaisia keskusteluja Virosta, Suomesta, kulttuurista, urheilusta ja muista asioista. Kun Janek lähti keväällä takaisin Viroon, se harmitti. Oli kiva kun pystyi jakamaan päivän uutiset ja tapahtumat jonkun kanssa.

Ehkä olisin toivonut vuodelta enemmänkin läheisiä ystäviä asuinalueeltamme, mutta luulen, että jotkut tuttavuudet vielä syvenevät. Naapureiden kanssa, joilla on muutamaa kuukautta nuorempi poika kuin meillä, vietimme paljon aikaa omalla pihalla sekä harrastuksissa. Nyt näyttäisi siltä, että ystävyyttä ei voi estää.

 
Lapseen tutustuminen

Parasta vuodessa oli se, että tulimme pojan kanssa toisillemme läheisiksi. Poika viihtyy nykyisin hyvin niin minun kuin äitinsä kanssa.

Vuoden aikana lapsessa tapahtui hämmästyttävä muutos. Kun hoitovapaan alussa olin kotona vielä lähes vauvan kanssa, niin lopussa vietin aikaa juttelevan ja touhukkaan leikki-ikäisen kanssa, joka osasi itse kertoa olevansa jo iso poika.

Läheisyydestä pojan kanssa on hyötyä, koska meille syntyi viime syksynä toinen lapsi. Äidin vastuulle on jäänyt enemmän vauvan hoito, kun minä olen vastannut isomman lapsen hoidosta. Isästä on tullut taas pojalle tärkeä.

 
Oli tärkeä jäädä kotiin

Koska lapsi on minulle kaikkein tärkein asia maailmassa, niin kuin kaikille muillekin vanhemmille, oli tässä mielessä kotiin jääminen myös arvovalinta. Minulle oli tärkeää jäädä kotiin ja viettää aikaa pojan kanssa.

Koska olen jo nelikymppinen, ja minulla on ainakin teoriassa pysyvä ja luotettava työpaikka, enkä pidä itseäni kovinkaan urasuuntautuneena, ei kotiin jääminen ammatillisesti ollut riskipeliä, niin kuin se monille saattaa olla.

Itse asiassa koin, että vuosi kotona teki hyvää ammatillisesti. Palatessani takaisin töihin olen tehnyt monet ennen hankalatkin työt helpommin, nähnyt asiat kirkkaammin ja ollut työtehtävissäni tehokkaampi. Ehkä näitä hoitovapaiden ja vuorotteluvapaiden myönteisiä vaikutuksia työelämään pitäisi tutkia tarkemmin?

Vaikka vuosi oli taloudellisesti perheellemme tavallista tiukempi, emme silti joutuneet tinkimään juuri mistään. Olemme siinäkin mielessä onnekkaita, että vanhempani asuvat 15 minuutin bussimatkan päästä meistä. Mummo on voinut ja myös tullut mieluusti tueksi, jos meillä on ollut menoja. Näin ei ole kaikilla.

Hieman haikeana palasin hoitovapaan jälkeen takaisin töihin, mutta toivottavasti tämä lapsenhoitovuosi ei jää viimeiseksi.

”Huomenna alkaa äidin kesäloma ja sen perään äitiysloma. Tavallaan tämä hoitovuoteni päättyy. Tämä on ollut hieno vuosi. On ollut etuoikeus olla sinun kanssasi ja hoitaa sinua. Sinä olet opettanut minulle paljon sinusta, elämästä ja itsestäni… Ehkä minä kirjoitan sitten taas tällaista, kun jään sinun ja sisaresi kanssa kotiin.” (23.6.2011)



Vuoden plussat ja miinukset

Plussat

Tutustuminen poikaan ja lapsen maailmaan.
Omien arvojen mukaan toimiminen.
Päiväunet.
Harrastuksiin jäi iltaisin enemmän aikaa ts. aika ei ollut pois lapselta.
Kehittyminen kodinhoidossa ja ruoanlaitossa.
Tutustuminen asuinalueen muihin lapsiperheisiin.
Asuinalue ja sen palvelut tulivat tutummiksi.
Irrottautuminen työelämästä.
Töihin palasi tehokkaampi työntekijä.

 
Miinukset

Palkkana kotihoidontuki, joten elimme käytännössä puolison tuloilla sekä aiemmilla säästöillä.
Työtehtävien kaatuminen työtovereille.

 
Tämä pelotti

Ruoanlaitto – Perusruoka onnistui hyvin, eikä pizzataksia tarvittu.
Miten selviän lapsen hoidosta – Arkirutiinit syntyivät nopeasti. Lastenhoito ei ole rakettitiedettä.
Vauhdikas liikenne – Valppaana pitää olla aina, eikä pelkästään liikenteessä.

 
Mitä luin vuoden aikana lasten hoidosta

Cacciatore, Raisa & Koiso-Kanttila, Samuli (2009) Pelastakaa pojat! Minerva, Jyväskylä.
Csikszentmihalyi, Mihaly (2005) Flow – Elämän virta. Tutkimuksia onnesta, siitä kuin kaikki sujuu. Rasalas Kustannus, Helsinki.
Hodgkinson, Tom (2009) Joutilaat vanhemmat. Basam Books Oy, Helsinki.
Sinkkonen, Jari (2011 alkup. 2005) Elämäni poikana. WSOY, Helsinki.
Uusikylä, Kari (2002) Isät meidän. Luovaksi lahjakkuudeksi kasvaminen. PS-kustannus, Jyväskylä.

 
Ja nelisen vuotta myöhemmin.
 







 

 

4 kommenttia:

  1. Aivan ihana kirjoitus taas! Tämä jätti vain miettimään äitiysloman ja hoitovapaan eroja ja lapsen kehitystasoa eri vaiheissa.
    Olin itse esikoisemme kanssa kotona tuon 15 kuukautta ja tuntui, että hoitovapaa jäi kesken. Kuopuksen kanssa sain sitten olla 22 kuukautta, vaikka ratkaisu melkein ajoi meidät konkurssiin ;) Isä on myös meillä jäänyt molempien lasten kanssa kotiin, ensimmäisen kanssa vuodeksi ja toisen kanssa 8 kuukaudeksi.
    Joskus tuntuu siltä, että jäädessään vuoden vanhan taaperon kanssa kotiin, isä saa parhaan hoitojakson. Elämä imeväisen kanssa voi olla vaativaa ja sitovampaa kuin taaperon. Toki äidin ja vauvan symbioosi on ihmeellistä, mutta silti joskus mietin: saavatko koti-isät palkitsevimmat ajat lasten kanssa? Ehkä tämä fiilis johtuu siitä että olen aina tullut paremmin juttuun sellaisten lasten kanssa, jotka jo osaavat kommunikoida jotenkin ;)
    Joka tapauksessa ihan parasta hoitovapaata sinulle ja perheellesi, toivottavasti ehdit blogata usein! :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. Olen tosiaan samaa mieltä, että varmasti se aika imeväisen kanssa on haastavampaa kuin taaperon kanssa. Taaperon kanssa homma alkaa rytmittyä ja yötkin alkaa sujua.

    VastaaPoista
  3. Hyvä Kessi!

    Aika taaperon kanssa on varmaan helpompaa/antoisampaa kuin vauvan kanssa, toisaalta moni isä ei halua (tai pysty) jäämään kotiin pidempiä jaksoja kotiin lainkaan.
    1-3 vuotiaan kehityksen läheltä seuraaminen on korvaamatonta. Minulla on jo ikävä noita aikoja :).
    Toisaalta joitain käytännön asioita pystyi hoitamaan paremmin kotona ollessa, nyt ei tahdo ehtiä edes autoa viemään katsastukseen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä hyvä kommentti oli jäänyt huomaamatta. On varmaan edelleen paljon työpaikkoja josta kynnys jäädä pois on suurempi. Jotkut vanhemmat voivat kokea kotona olemisen niin vaikeaksi, että toteavat, olevansa mieluummin töissä. Toisaalta voikin tulla yllätyksenä, että viihtyykin kotona ja sitten taas voi käydä niin, että arki lapsen kanssa ei olekaan itselle pelkästään niin myönteistä kuin luuli. Ensimmäinen lapsi on kuitenkin niin iso mullistus perheelle, että huhhuh :-).

      Poista