Tarinat kertovat asuinalueesta

Eilen kuljettiin Siilitiellä Herttoniemen sairaalan pääoven edestä. Ihmettelimme, kun entisen Kettutien sosiaalipalvelutoimiston ja kirjaston rakennus oli purettu ja paikalle oli rakenteilla uusia kerrostaloja. Kun jatkoimme Siilitieltä ylöspäin Siilitien loppuun, huomasimme, että Siilitien kiinteistöt Oy:n konttorina toiminut pienempi rakennus oli juuri purettu. 

Tasan 20 vuotta sitten julkaistiin Siilitien asukkaiden tarinat kirjaksi Siilitien tarinat. Kirjoituksia kaupunkielämästä (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2002). Kun tuolloin toimitin tuota kirjaa en ihan niin syvällisesti ymmärtänyt kuin nyt, miten arvokasta oli kerätä asukkaiden tarinoita alueestaan. Tarinoissa tallennettiin samalla Siilitien asukashistoriaa ja laajemminkin Helsingin kaupunkihistoriaa. Tarinoiden arvon näkee erityisesti jälkeenpäin samalla lailla kuin ehkä vanhoja päiväkirjoja lukiessa. Ne ovat tiettynä aikana muistiin merkittyjä muistoja ja ajatuksia.

Nyt kun Siilitiellä ja sen läheisyydessä on sekä purettu taloja että rakennettu uusia taloja ja niiden mukana on tullut uusia asukkaita, voi Siilitien tarinoiden lukeminen avata aivan uusia näkökulmia asumiseen Siilitiellä.

Hyvää Helsinki-päivää 12.6.2022!

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 2002 julkaisema Siilitien tarinat.

JK

S-posti: juha.kesanen(at)selede.fi

Facebook: Palveluksessanne

Twitter. @JuhaKe

www.selede.fi

Striimausta palvelutaloihin

Olin viime perjantaina käymässä Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla ja osallistuin opastetulle kierrokselle. Hiljattain valmistuneeseen museoon on vapaa pääsy ja sen luulisi laskevan kynnystä käväistä vaikkapa ihan pikaisesti tutustumassa Helsingin historiaan.

Jo sisääntuloaula ja oleskelutilat on tehty uudenlaisella tavalla viihtyisiksi. Sinne voi vaikka mennä pitämään palaveriä. Oli kiva kuulla, että kansainvälisiä palkintojakin pokannut museo on miettinyt palvelumuotoilun näkökulmasta esimerkiksi asiakasprofiileja ja heidän tarpeitaan. Tunnistin itseni selvästi Helsingin rakastajaksi.

Kierrokselta jäi mieleen erityisesti Lasten kaupunki -näyttely. Siellä oli esimerkiksi vanha 1930-luvun koululuokka vanhanaikaisineen pulpetteineen. Lapsille oli myös vanhanaikaisia vaatteita, joita pystyi pukemaan päälleen.

Lasten kaupungissa oli tehty yksi huone 1970-luvun mummolaksi. Tuon ajan tyypilliset esineet ovat kuulemma herättäneet paljon ihmisten muistoja. Mummolan huoneessa oli ikkuna ja siitä näkyi Siilitien kerrostaloja. Mummola oli siis Siilitiellä. Tämä lämmitti tietenkin mieltäni, koska olen ollut mukana keräämässä alueelta tarinoita, myös mummoilta, ja ne tuotiin myös laajemmalle yleisölle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa kirjassa Siilitien tarinat. Kirjoituksia kaupunkielämästä (2002).

Opas muuten kertoi, että Lasten kaupungissa saattaa melutaso nousta välillä niin korkeaksi, että työntekijöitä joutuu kierrättämään. Sen voi kyllä uskoa. Museossa on kuulemma työntekijöitä, jotka ovat perehtyneet lastenmuseotoimintaan. Sekin kuulostaa hienolta.

Aikakone-näyttelyssä pääsi kokeilemaan virtuaalilaseja. Itsekin kokeilin niitä vasta toista kertaa. Ja ainakin korkeimmista paikoista laseilla katsoessani hieman huimasi.

Uudenlainen museo on siis toiminnallinen eikä pölyttynyt vanhojen tavaroiden arkisto. Parhaiten mummon huoneen lisäksi jäi mieleen se, että vanhassa kansakoululuokassa on pidetty suosittuja koululauluiltoja. Hienointa on ollut, että lauluilta on ainakin kerran lähetetty striimattuna vanhusten palvelutalolle. Näin laulamisen hyvä mieli on jaettu laajemmalle porukalle. Tämän tyyppisen toiminnan toivoisi jatkuvan.

Näkymä Siilitien mummon ikkunasta.

 

Ja tällä se mummo soitteli.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi