Sovellustukea parhaasta päästä

Helsingin kaupungilla on käytössä Ahjo-järjestelmä. "Ahjo-järjestelmä on Helsingin kaupungin asianhallintajärjestelmä, johon talletetaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) velvoittamat ja viranomaisen toiminnassaan tarvitsemat tiedot vireillä olevista ja jo ratkaistuista asioista."

Käytännössä kaikki kaupungin ja esimerkiksi sen virastojen esitykset ja päätökset tehdään ko. järjestelmässä. Järjestelmästä voi olla montaa mieltä. Luulen kuitenkin , etten ole ainoa, jonka mielestä käyttäjän ääntä ei ole hirveästi kuunneltu, kun ko. ohjelmaa on tehty.

Omassa virastossani on kaksi Ahjon pääkäyttäjää, jotka ovat saaneet selkeytettyä mutkikasta sovellusta ja sillä työskentelyä. Tässä viisi kohtaa joilla he ovat helpottaneet ko. sovelluksen käyttöä ja parantaneet käyttäjäkokemusta.

1.      He ovat tehneet hyvät ja selkeät Ahjo-ohjeet.

2.      Heiltä on tarvittaessa helppo kysyä apua Ahjon käytössä. He auttavat aina erittäin ystävällisesti ja   hyvällä huumorilla Ahjoon liittyvissä asioissa.
3.      He järjestävät hyviä Ahjo-koulutuksia.
4.      He tiedottavat Ahjoon liittyvistä asiosta.
5.      He ovat tarkkoja, huolellisia ja luotettavia esim. päätöspykäliin liittyvissä asioissa. Varmistavat, että asiat on varmasti teknisesti ym. oikein ja näin varmistavat sekä viraston että valmistelijan onnistumisen.

Peukku hyvästä palvelusta.

                                                              

Vankiräppärit telkussa

Keskiviikkona Ylen aamu-tv:ssä esiintyi D.S.G räpkokoonpano, jonka jäsenistä kaksi on vielä vankilassa.  He esittivät oman kappaleensa. Esityksen jälkeen toimittaja haastatteli esiintyjiä. Korvaani särähti, kun bändiltä udeltiin, miltä tuntuisi esiintyä Stadionilla?

Ajattelin, että miksi muka pitäisi päästä Stadionille. Minusta ainakin on hienoa, että tämä kokoonpano on saanut tehtyä hienon kappaleen. Hienoa on sekin, että he ovat päässeet telkkariin. Harva orkesteri pääsee televisioon esiintymään. Tietysti toivon, että kyseiset räppärit menestyvät ja voisivat jopa elättää itsensä musiikilla, vaikka harva siihen pystyy. Tietysti he saisivat täyttää Stadionin, mutta tämä juttu on mahtava jo sellaisenaan.

Minusta on hienoa, että räp-musiikista on tullut itseilmaisun kanava vankilamaailmaankin. Musiikki, kuten muukin taide auttaa käsittelemään ja kanavoimaan tunteita. Samalla räpin tekeminen auttaa löytämään omaa paikkaa yhteiskunnasta. Räpin tai minkä tahansa musiikin tekeminen on yhteis- ja ryhmätoimintaa.  Itsensä voittaminen oman tarinan kertomisella ja esiintymään uskaltautuminen, ulkopuolinen myönteinen huomio ja julkisuuskin ovat varmasti ihmisille hyväksi. Varsinkin niille, joilla on ollut paljon kurjia kokemuksia.

Jonkinlaisena itsetunnon kasvuna ja takaisin antamisena tai hyvittämisenä voi nähdä sen, että D.S.G on menossa tekemään räppiä yhdessä kehitysvammaisten räppiryhmän kanssa. Heidän on tarkoitus tehdä myös Lastenklinikan syöpäpotilaille oma räppi.

Vankiloissa on tehty ennenkin muun muassa räppiä, kuten Pykälässä-kappale. Se syntyi Hämeenlinnan vankilan  musiikkityöpajassa. Pykälässä-räpin tekoa ohjasi teatteriopettaja Annukka Valo.

Myös lastenkodeissa on tehty räppiä. Helsingissä nuorten kanssa musiikkia ovat tehneet ainakin Tommy Lindgren, Asa, Steen 1 ja muistaakseni Palefacekin.

Hienoja taide- ja kulttuurilähtöisiä hankkeita on vankilassa tehty myös teatterin keinoin. Hämeenlinnassa kahdeksan naisvankia teki vuonna 2009 yhdessä ammattiohjaan kanssa Hämeenlinnan kaupunginteatterin suuressa salissa esitetyn Punahilkka-näytelmän. Viime vuonna Sörnäisten vankilan pitkäaikaismiesvangit tekivät näytelmän Seitsemän broidia Sipoosta. Kovia ja hienoja juttuja ja harmittaa kun itse en nähnyt niitä.

Vaikkei vankeinhoitoa voi oikein palveluksi kutsua, niin mielestäni taide- ja kulttuuri - räppi, teatteri, kirjoittaminen - voisi hyvinkin toimia juuri oikeanlaisena palveluna vangeille tai ainakin osalle heistä. Ainakin, jos halutaan että vankilan tehtävänä olisi jokin muu kuin tuomitun päätyminen entistä syvemmälle rikollisuuden maailmaan.

                                             Kuvakaappaus Yle.fi -sivuilta olevalta videolta.

Lastensuojelu ja rohkeus puuttua väkivaltaan

Viime päivinä on Helsingin Sanomissa kirjoitettu  lastensuojelun palveluista. Eilen (HS 10.2.2015) kirjoitettiin siitä, kuinka moni lastensuojelun sosiaalityöntekijä on pääkaupunkiseudulla epäpätevä ja tänään (HS 11.2.2015) kirjoitettiin surullisesta 8-vuotiaan helsinkiläisen Vilja Eerikan tapauksesta. Jälkimmäisen kirjoituksen näkökulmana oli se, kuinka monta viranomaista oli tekemisissä nuoren tytön kanssa ja silti virkamiehet eivät voineet estää kotona tapahtunutta tytön murhaa vuonna 2013.

Olin vuosina 2011 - 2012 mukana laajassa Helsingin lastensuojelun muutoshankkeessa, jossa kuvattiin lastensuojelun asiakkaiden tarpeet ja tehtiin kehittämisen pohjaksi näitä tarpeita vastaavat palveluiden kuvaukset. Kuvattiin esimerkiksi se, miten pitäisi toimia, kun törmää lapseen kohdistuvaan väkivaltaan. Asiakastarpeita varten tutkittiin myös asiakastietoja. Näissäkin tiedoissa tuli vastaan se, miten paljon lapset joutuvat kokemaan väkivaltaa muun kaltoinkohtelun lisäksi.

Väkivalta ja väkivallan kohtaaminen ovat ns. lastensuojelun ilkeitä ongelmia ja väkivaltaan puuttuminen on henkisesti vaikeaa. Väkivaltaan puuttuminen vaatii lastensuojelun työntekijöiltä rohkeutta nähdä ja puuttua siihen ja samalla se vaatii koko organisaatiolta rohkeutta tukea väkivaltaan puuttumista. Tähän rohkeuteen ja taitoon puuttua väkivaltatilanteisiin vaikuttaa myös työntekijöiden kokemus ja ammatillinen pätevyys, mutta myös se, että organisaatiossa on tukea ja osaamista väkivallan kohtaamiseen. Asenne, että tähän meidän on puututtava.

Väkivalta ja mahdolliset väkivallan merkit pitää aina ottaa erittäin vakavasti. Tätä pitää varmasti vielä koko Suomen lastensuojelussa parantaa. Minusta väkivaltaan puuttumisen pitäisi olla ihan omana palveluna lastensuojelussa - ainakin suurissa kaupungeissa. Palvelu, joka tukisi lapsesta vastaavaa lastensuojelun sosiaalityöntekijää työssään ja kääntäisi sen viimeisenkin kiven, jotta lapseen kohdistuva väkivalta loppuu.

Helsingissä oli vuonna 2013 yhteensä lähes 11 200 lastensuojelun asiakaslasta. Se on ihan hirveä määrä lapsia. Lapsia joilla on kokemuksia erilaisesta kaltoinkohtelusta. On selvä, että usealla on kokemusta myös väkivallasta, joko uhrin tai tekijän - tai molempien.

Jokainen väkivallan teko rikkoo ihmistä pysyvästi. Väkivalta siirtyy useammin kuin on siirtymättä sukupolvelta toiselle.

Mikä onkaan lapsen käyttäjäkokemus sosiaalityöstä, joka ei puutu lapsen kokemaan väkivaltaan? Eikö jokainen väkivallan tekijä toivoisi että ei rikkoisi omaa lastaan?

Käyttäjäkokemuksia koulunpenkiltä

Pitkäaikainen haaveeni toteutui päästessäni 1,5 vuotta sitten opiskelemaan ammatilliseksi opettajaksi Haaga-Helian ammatilliseen opettajakorkeakouluun. Viime jouluna sain paperit ulos.

Kun mietin ammatillista opettajan koulutusta palveluna tai omina käyttäjäkokemuksina, nousee mieleeni kolme asiaa: henkilökohtainen kehittymissuunnitelma, ohjaava opettaja ja pienryhmä.

Ennen kuin varsinainen opetus alkoi, jokainen opiskelija teki oman henkilökohtaisen kehittymissuunnitelmansa (heksin). Heksissä sovitettiin yhteen omia ammatillisia tavoitteita ja kiinnostuksen kohteita sekä ammatillisen opettajan koulutuksen opetussuunnitelman oppimistavoitteita.

Heksin avulla pääsi miettimään, mistä olen kiinnostunut, mitä tavoittelen ja mistä haaveilen. Samalla tuli peilattua ja konkretisoitua omia tavoitteita opetussuunnitelman tavoitteisiin. Tämä ohjasi minua siten, että opetusharjoittelu, opettajan työn tutkimisen ja kehittämisen sekä syventävien opintojen opinnot suuntautuivat palvelujen, toimintojen ja prosessien yhteistoiminnalliseen kehittämiseen. Varsinkin aikuisten oppimisen pitäisikin aina kytkeytyä tai ainakin yrittää kytkeytyä henkilökohtaisiin tavoitteisiin ja kiinnostuksen kohteisiin.

Kunkin opiskelijan opintoja ohjasi ohjaava opettaja. Meidän 15 hengen ryhmän ohjaava opettaja oli juuri sopiva minulle. Hän antoi tilaa ja kunnioitti oppilaiden ja tässä tapauksessa minun oppimiseni polkua. Tämä lisäsi entisestään vastuunottoa ja innostusta opintoihin. Ohjaavaa opettajaa seuratessa minulle vahvistui käsitys siitä, että jokainen opettaja on ja saa olla omanlaisensa vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kolmas tärkeä opettajakoulutuksen tekijä oli minulle pienryhmän tuki. Meidän viiden hengen pienryhmässä pystyi jakamaan asioita ja varmistamaan esimerkiksi sen, että yksittäisissä tehtävissä on oikeilla reiteillä. Pienryhmältä tuli kehittävää palautetta esimerkiksi opetusharjoittelusta. Työryhmän suljettuun blogiin oli hyvä kirjoittaa eri teemoista ja suodattaa ja reflektoida asioita. Tunnelma ryhmässä oli rento, hauska ja  kuitenkin tavoitesuuntautunut. Ryhmän perustehtävänä oli tukea opettajaksi valmistumista.

Tärkeitä tekijöitä ammatillisen opettajan opinnoissa oli juuri oman polun löytäminen, hyvä ohjaava opettaja sekä yhteisöllisyys eli pienryhmä.

                                                         

 Hyvä opettaja...