Sohvalla lasten tukikohtana

Juttelin viime viikolla yhden nuorisoterapeutin kanssa lasten kanssa olemisesta ja esimerkiksi siitä, kuinka lasten harrastuksissa mukana oleminen on yksi keino säilyttää läheiset välit lapsiin ja nuoriin. Hän kertoi myös siitä, kuinka nuoret miehet usein kertovat surullisena vastaanotolla, ettei kotona juuri puhuta.

Puhumattomuuden kierre on vaikea katkaista, varsinkin jos se on kestänyt jo useampien sukupolvien ajan. Tänään (17.10.) Helsingin Sanomissa oli Anu Kantolan kirjoittamassa kolumnissa juttua, kuinka esimerkiksi sota on vaikuttanut tähän puhumattomuuteen ja tunteiden ilmaisuun.

Ehkä puhuminenkin lähtee käyntiin, kun osoittaa olevansa kiinnostunut lapsista ja viettää heidän kanssa aikaa. Pienten lasten kanssa on helpompi olla läheisyydessä. Riittää, kun menee lattialle makoilemaan, niin johan alkaa kaveria tulla kiipeilemään, painimaan ja päälle hyppimään.

Mikko Innasen väitöstutkimuksessa (2001) parhaimpina hetkinä vanhempien kanssa muisteltiin arkista yhdessäoloa ja isien kanssa erityisesti yhdessä puuhaílua. Omat parhaat hetkeni lapsuudessa liittyvät isän kanssa yhteiseen puuhailuun, vaikkapa eteisessä jalkapallon pelaamiseen tai isän kainalossa television katsomiseen. Aikuisena parhaat muistot liittyvät yhteisiin keskusteluihin, shakin pelaamiseen ja yhteisiin kävelylenkkeihin.

Jos nuorten miesten keskustelun kaipuu on niin kova kuin terapeutti kertoi, pitäisiköhän isien yrittää tätä kaipuuta omalta puoleltaan helpottaa. Hyvä aloitus olisi vaikkapa ajan viettäminen lasten tai nuorten kanssa. Jos sen ihmeempää ei jaksa puuhata, niin sohvalla pötkötellessäkin on kotona ja lähellä käytettävissä, jos lapsilla tai nuorilla on jotain asiaa.

Sohva on hyvä tukikohta.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi