Pettymysten käsittelystä pari havaintoa

Elämä tarjoaa varsin usein paikkoja, joissa voi harjoitella pettymysten käsittelyä. Tässä en tarkoita mitään fundamentaaleja pettymyksiä (läheisten kuolemia, avioeroja jne.) vaan arkisempia esim. sitä, kun omat tavoitteet ja toiveet eivät toteudu toivotulla tavalla esimerkiksi harrastuksissa tai työelämässä.

Pettymys vaikuttaa tietysti innostukseen ja motivaatioon eli se voi ainakin hetkeksi hiipua - se asia, mistä on ollut innostunut, ei vaan enää kiinnosta. Pettymys vaikuttaa itsetuntoon ja kyvykkyyden kokemukseen, jotka liittyvät innostukseen ja motivaatioon.

Pettymys kertoo sen, että pettymyksen tuottanut asia on itselle tärkeä. Pettymystähän ei tule, jos asialla ei ole merkitystä. Pettymyksen käsittelyyn vaikuttaa se, että ylipäänsä tunnistaa pettymyksen ja sen taustalla olevan surun ja hyväksyy nämäkin tunteet. Myös lähipiirin tuki ja asennoituminen pettymykseen auttavat.

Mikäli esimerkiksi palvelujen tuottamisessa ja kehittämisessä syntyy pettymyksiä, hyvä esihenkilö pystyy myös auttamaan ja tukemaan. Onnistumisen hetkissä on helppo olla mukana, mutta oikeasti johtajuus punnitaan silloin kun on vaikeuksia.

Nokka nousee pystyyn aina jossain vaiheessa - luota siihen!

 

Hyvää pääsiästä lukijoille ja onnea JVK (8V)!

JK

S-posti; juha.kesanen(at)selede.fi

Facebook / Palveluksessanne

Twitter: @JuhaKe

www.selede.fi

Neljä tärkeää tuolinjalkaa

Tämän viikon tiistaina vietettiin kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Itsemurha on lopullinen ratkaisu sen tehneelle. Jos läheisen kuolema on aina raskasta, itsemurhan tehneen läheiset kantavat varmasti lopun elämäänsä tätä taakkaa mukana. Kullekin läheiselle, olipa kyseessä äiti, isä, veli, sisko, lapsi tai isovanhempi, tapahtuma jättää syviä jälkiä.

Itsemurhien lopulliset syyt jäävät yksittäisten tapausten kohdalta usein tietämättä. Jotain helpotusta tai ratkaisua itsemurhalla haetaan. Joskus kyse voi olla parantumattomaan ja kivuaaliseen sairauteen ratkaisun hakemista. Turhimmalta tuntuu sellainen itsemurha, joka on seurausta jostain kunniaan tai häpeään liittyvästä epäonnistumisesta. Usein itsemurhan syynä on monen asian solmuun meneminen ja pitkäaikainen hätä ja kärsimys.

En tiedä, onko tämän asian muistamisesta apua sille, joka on jo pitkällä itsemurha-aikeissaan, mutta niin epätoivoisessa tilanteessa olevan kuin vaikkapa avioeroa surevan on hyvä muistaa, että vaikka joku asia on elämässä pielessä, niin jotkut asiat voivat olla silti ihan kunnossa.

Jostain olen lukenut neljästä pöydän- tai tuolinjalasta. Jos yksi jalka heiluu tai katkeaa, muut jalat voivat vielä pitää pöydän pystyssä. Nämä neljä jalkaa ovat:

1) Parisuhde, perhe- ja lähiomaiset (ne, jotka varmasti käyvät katsomassa sinua, jos joudut esim. sairaalaan)
2) Ystävät
3) Työ- ja opiskelu (arjen rakentajat)
4) Harrastukset

Edellisiä neljää jalkaa voi myös arvioida siitä näkökulmasta, onko jokin kohta sellainen, mitä pitäisi vahvistaa. Onko jokin jalka tällä hetkellä liian heikko?

Entä jos jokin jalka puuttuu kokonaan? Eläkkeellä olevan arjen rakentajaksi voivat nousta harrastukset ja muut säännölliset menot, vaikkapa lastenlasten hoitaminen. Työttömänä ollessa isomman merkityksen voivat saada harrastukset. Kullekin jalalle tärkeän asian muodostaa terveys. Jos terveys menee, vaikuttaa se kaikkiin jalkoihin.

Sekin on hyvä yrittää vaikealla hetkellä pitää mielessä, että asiat helpottavat jossakin vaiheessa, jos ei ihan vaivu epätoivoon ja on tarvittaessa rohkeutta pyytää apua, vaikkapa sellaiselta, joka on kokenut samanlaisen elämänhaasteen.

Mieli Suomen Mielenterveys Ry pitää yllä Itsemurhien ehkäisykeskusta.

Ei kai sen ihan näin pitäisi mennä.

JK
S-posti. juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Näistä viidestä asiasta tiedät olevasi 50-vuotias

Ikääntyminen palvelee ihmisyyttä. Näin ei ajatellut hiljattain 50 vuotta täyttänyt ystäväni, joka piti murheellisena hetkeä, jolloin ikä alkoi alkaa viitosella. Itse en ole vielä 50 vuotta täyttänyt, mutta melko lähellä se hetki on.

Näistä asioista tiedät, että 50 vuotta alkaa olla mittarissa:

1) Urheilua enemmän harrastanut tietää, että 50 ikävuoden nurkilla jokainen päivä ei ole se ihan paras päivä. Tässä iässä ei ole varaa välivuosiin, sillä sieltä ei ole helppo palata. Kuntokin voi kuitenkin säilyä tai jopa parantua, jos jaksaa liikkua, ja jos ei ole ollut nuorempana ihan huippukunnossa. Aktiivisemmankin liikkujan kannattaa kuitenkin muistaa myös levätä.

2) Työelämässä ei 50-vuotiaassa juurikaan nähdä tulevaisuuden potentiaalia, vaikka eläkeikä tuntuu karkaavan ja työvuosia on vielä rutkasti edessä. Tässä iässä pitää pystyä tekemään ammattimaisesti ne tehtävät ja tulokset, joita odotetaan. Toisaalta, jos intoa riittää, uusia suuntiakin voi vielä hakea.

3) Kaverit eivät enää juuri soittele. Ainakin näin miehen ja perheellisen näkökulmasta on haikeaa, että enää ei ole samanlaista sosiaalista pöhinää kuin nuorempana. Aiemmin kaverit soittelivat ja kaikenlaista järjesteltiin. Ehkä kaikilla on elämä tasaantunut niin (hyvässä lykyssä työtä, parisuhde, perhettä), että aika, halu ja voimat eivät vain riitä. Kiva olisi juhlia enemmän, mutta juhlimisen laskua maksaa monta päivää hirveänä väsymyksenä. Ehkä ikääntyvien miesten testosteronitaso on laskenut siten, että enää ei tarvitse "voittavaa" jengiä ympärilleen. Ehkä somesta saa ihan tarpeeksi tietoa kavereiden menoista.

4) Tässä iässä monet ikätoverit ja moni ystävänikin on kokenut jo ainakin isän kuolemisen. Niin ihmisen ytimeen menevää kipua ja kaipuuta on vaikea sanoittaa. Monia muitakin lapsuuden läheisiä ja tärkeitä ihmisiä on jo kuollut. Tätä kautta myös lapsuuden tärkeät paikat voivat nousta uudella tavalla mieleen. Kipu, suru ja murhe kuuluvat tähän elämänvaiheeseen ja minulla on pieni epäilys, että se tulee jossain muodossa jatkumaan tästä eteenpäin. Ehkä läheisten menetykseenkin voi tottua ja oppia. Nämä ensimmäiset harjoitukset ovat melkein liian vaativia.

5) Eläkkeelle jäävät työtoverit eivät enää näytä ollenkaan vanhoilta. Lähinnä ihmetystä herättää, että miten noin nuorekkaat voivat jo jäädä pois työelämästä.

50-vuotiaana elämässä on ilojen lisäksi monenlaista murhetta ja haikeutta, joten ei siis ihme, että ystävänikin koki merkkipäivänään murheellisen hetken. Elämään kuuluu myös murhe... Tosin jossainhan vasta todettiin, että 50 on uusi 40 :-).



Tässä iässä aika juoksee.

Viiskymppinenkin ehtii valloittaa itselle sopivia vuoria.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Isoisä ilmestyi valokuviin

Joskus elämä pistää pohtimaan muutosten ja luopumisten kautta oman elämän isoja kysymyksiä. Esimerkiksi sitä, kuka minä olen, mistä tulen ja minne olen suuntaamassa. 

Yksi näkökulma ja vastauksia omaa elämää koskeviin kysymyksiin löytyy omasta perheestä ja oman suvun historiasta. Varmasti jokainen sukututkimusta tehnyt on löytänyt asioita, joiden kautta on löytynyt vastauksia ja asioita, jotka ovat auttaneet ymmärtämään omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa. Sukututkimus on opettanut suvusta ja perheestä sekä niiden vaikutuksesta omaan elämään ja asenteisiin.

Yhden opettavaisen teeman suomalaisten elämään tuo toinen maailmansota - talvi- ja jatkosota. Jollain lailla nuo sotakokemukset ovat vielä meidän elämässä.

Helsingin Sanomissa käsiteltiin (23.4.2017) sodassa olleiden sukulaisten sotakokemusten tutkimista. Jutussa tuotiin esille, että moni sodassa käynyt ei mielellään puhunut sotakokemuksistaan vaan vaikeni niistä, joten sukulaisilla ei juuri ole tietoa, mitä "siellä jossakin" tapahtui.

Oma isäni kertoi kuunnelleensa hieman salaa oven pielessä oman isänsä ja hänen aseveljiensä sotajuttuja. Yleensä tarinointia vauhditti alkoholi. Isäni mukaan pikkuisen alkoholia juoneena isoisänikin normaali vaitonaisuus sai säröjä.

Jos on kiinnostunut oman sukulaisensa, vaikkapa isoisän tai isoisoisän sotakokemuksista, Hesarin jutussa kuvataan hyvin, kuinka tutkimuksissa voi edetä:

Ensimmäisenä voi tilata Kansallisarkistosta sukulaisensa kantakortin sotapolku.fi-palvelun kautta. Kantakortista selviää perustiedot sodassa olleesta, kuten esimerkiksi se, missä hän on palvelut, missä taisteluissa hän on ollut ja vaikkapa haavoittumiset.

Kun kantakortista selviää, missä joukko-osastoissa sukulainen on palvellut, voi perehtyä toiseksi joukko-osastojen sotapäiväkirjoihin. Niistä näkee miten joukko-osasto on liikkunut. Näitäkin tietoja voi hakea sotapolku.fi-palvelun kautta.

Jos vielä tarkemmin haluaa seurata sukulaisensa sotakokemuksia, pitää perehtyä joukko-osastojen päiväkäskyihin. Silloin pitää jo mennä Kansallisarkiston tutkijasaliin.

Hyvän lisän sotakokemusten tutkimiseen tuovat myös mahdolliset sodasta lähetetyt kirjeet ja tietenkin keskustelut sukulaisten kanssa.

Itse tein joitakin vuosia sitten lähisukulaisille pienen kirjasen isänisäni sotavaiheista (1939 - 1944). Selvitykseni oli tärkeä minulle ja isälleni. Kävimme paljon keskustelua aiheesta ja siitä millainen isoisäni oli. Isoisäni haavoittui sodassa molempiin käsivarsiin. Isäni kanssa pohdimme myös sitä, miten sota oli häneen vaikuttanut fyysisen haavoittumisen lisäksi.

Kirjanen toi minulle isoisän. Koska hän kuoli muutama kuukausi ennen syntymääni, en ehtinyt tutustua häneen. Kirjasen myötä isoisäni ilmestyi mieleni sukualbumiin konkreettisempana ihmisenä eri elämänvaiheineen. Nyt ymmärrän senkin, että minä synnyin keskelle suurta surua.




Kaksi sotilasta. Helsingin kaupunginmuseo. Kuvaaja Väinö Kannisto.

Talvisota 1939 - 1940. 

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi