Dinosaurus olohuoneessa

Lisätty todellisuus (Augmented Reality, AR) lisääntyy kovalla vauhdilla monella toimialalla.

Se voi yksinkertaisimmillaan olla monenlaisen materiaalin kylkiäisenä. Esimerkiksi koulutustilaisuuden kutsussa voisi olla lisättyä todellisuutta, joka tabletin tai älypuhelimen avulla voisi alkaa elämään. Sieltä voisi tulla tai löytyä vaikkapa jonkun osallistujien arvostaman henkilön puheenvuoro tai jotain materiaalia, joka liittyy koulutukseen. Samoin lisättyä todellisuutta voisi olla liittyen johonkin palveluun.

Lastensuojelun palvelujen esitteessä voisi olla lisätyn todellisuuden keinoin toteutettu tietoa, joka voisi olla suunnattu vanhemmalle tai lapselle. Terveydenhuollon hoitotoimenpiteen kutsussa voisi olla tietoa liittyen toimenpiteeseen, vaikkapa mallinnus leikkauksesta tai ohjeita kuntoutukseen.

Vielä tällä hetkellä oma kokemukseni lisätystä todellisuudesta on rajautunut yhteen lastenkirjaan. Kirja kertoo dinosauruksista ja siinä on neljä lisätyn todellisuuden objektia. Jotta lisätyn todellisuuden sai esiin, piti ladata älypuhelimeen ilmainen sovellus. Sovelluksen auettua puhelinta pidettiin kuvan päällä ja näpäytettiin näyttöä. Ja kas kummaa, sieltä tuli dinosaurus kosketusnäytölle. Dinosaurusta pystyi liikuttamaan kosketusnäytöllä ja näytöltä katsottaessa dinosauruksen sai kosketuksella liikkumaan olohuoneen lattialla.

Iik. Dinosaurus olohuoneessa.

JK
juha.kesanen (at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Striimausta palvelutaloihin

Olin viime perjantaina käymässä Helsingin kaupunginmuseossa Aleksanterinkadulla ja osallistuin opastetulle kierrokselle. Hiljattain valmistuneeseen museoon on vapaa pääsy ja sen luulisi laskevan kynnystä käväistä vaikkapa ihan pikaisesti tutustumassa Helsingin historiaan.

Jo sisääntuloaula ja oleskelutilat on tehty uudenlaisella tavalla viihtyisiksi. Sinne voi vaikka mennä pitämään palaveriä. Oli kiva kuulla, että kansainvälisiä palkintojakin pokannut museo on miettinyt palvelumuotoilun näkökulmasta esimerkiksi asiakasprofiileja ja heidän tarpeitaan. Tunnistin itseni selvästi Helsingin rakastajaksi.

Kierrokselta jäi mieleen erityisesti Lasten kaupunki -näyttely. Siellä oli esimerkiksi vanha 1930-luvun koululuokka vanhanaikaisineen pulpetteineen. Lapsille oli myös vanhanaikaisia vaatteita, joita pystyi pukemaan päälleen.

Lasten kaupungissa oli tehty yksi huone 1970-luvun mummolaksi. Tuon ajan tyypilliset esineet ovat kuulemma herättäneet paljon ihmisten muistoja. Mummolan huoneessa oli ikkuna ja siitä näkyi Siilitien kerrostaloja. Mummola oli siis Siilitiellä. Tämä lämmitti tietenkin mieltäni, koska olen ollut mukana keräämässä alueelta tarinoita, myös mummoilta, ja ne tuotiin myös laajemmalle yleisölle Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemassa kirjassa Siilitien tarinat. Kirjoituksia kaupunkielämästä (2002).

Opas muuten kertoi, että Lasten kaupungissa saattaa melutaso nousta välillä niin korkeaksi, että työntekijöitä joutuu kierrättämään. Sen voi kyllä uskoa. Museossa on kuulemma työntekijöitä, jotka ovat perehtyneet lastenmuseotoimintaan. Sekin kuulostaa hienolta.

Aikakone-näyttelyssä pääsi kokeilemaan virtuaalilaseja. Itsekin kokeilin niitä vasta toista kertaa. Ja ainakin korkeimmista paikoista laseilla katsoessani hieman huimasi.

Uudenlainen museo on siis toiminnallinen eikä pölyttynyt vanhojen tavaroiden arkisto. Parhaiten mummon huoneen lisäksi jäi mieleen se, että vanhassa kansakoululuokassa on pidetty suosittuja koululauluiltoja. Hienointa on ollut, että lauluilta on ainakin kerran lähetetty striimattuna vanhusten palvelutalolle. Näin laulamisen hyvä mieli on jaettu laajemmalle porukalle. Tämän tyyppisen toiminnan toivoisi jatkuvan.

Näkymä Siilitien mummon ikkunasta.

 

Ja tällä se mummo soitteli.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi





Pitääkö olla ketterä?

Kauppalehdessä (19.4.2017) oli juttua ketteryyskonsultti Lasse Ziegleristä. Hänen mukaansa ketteryyden johtava ajatus on, että ketterä mukautuu ja reagoi nopeasti muutoksiin ja mieluiten nopeammin kuin mahdolliset kilpailijat.

Jutun mukaan ketteryydessä on kyse organisaatiokulttuurista ja päätöksenteosta. Ketteryys edellyttää yhteistyötä ja vapautta, vähän kilpailua, sääntöjä ja hierarkiaa. Tiimien täytyy olla tasavertaisia ja roolit eivät saa rajoittaa toimintaa. Johdon pitää tukea eikä määrätä tiimien tekemisiä. Jokaisen työntekijän pitää itse tietää ja päättää se, missä tiimissä hänen osaamista tarvitaan.

Zieglerin mukaan organisaatiokulttuuri on silloin hyvä ja ketteryyttä tukeva, kun se vie organisaation kohti tavoitteita. Myös toimitilojen tulee tukea ketterää toimintaa.

No mitä tästä ketteryydestä pitäisi ajatella? Hyviä palveluja voi ainakin pyrkiä tuottamaan ja kehittämään ketterästi. Ketterästi voi myös yrittää luopua tarpeettomista palveluista. Ja tietenkin ketteryyttä on mukautua ja reagoida asiakkaiden tai asukkaiden tarpeisiin. Käynnistää esimerkiksi nopeasti tarvittavat kehityshankkeet.

Tietenkin jokainen organisaatio haluaa olla ketterä mieluummin kuin jäykkä ja kömpelö. Ketteryyden taakse ei kuitenkaan voi piiloutua, jos tekee tyhmyyksiä. Moni johtaja voi katua sitä, että organisaatio on toiminut jossain tilanteessa liiankin vauhdikkaasti. Mieleen on tullut ajatus, että olisimmepa edes sen kerran olleet jäykkiä ja kömpelöitä. Ehkä kuitenkin enemmän harmia on tullut siitä, että muutoksiin ei ole reagoitu tarpeeksi nopeasti. 

Ketteryydelle ja jäykkyydelle on omat paikkansa ja viisautta vaatii nähdä kumman aika on.



Onko organisaatiosi toiminta
ketterää kuin kissan liike?

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Juha tavoittaa oleellisen sote-palveluista

Uusimassa terveysalan ammattilaisten uutislehdessä Mediuutisissa  (5.5.2017) oli Helsingin sosiaali- ja terveysviraston toimialajohtajan Juha Jolkkosen hyvä kirjoitus sote-palveluista, asiakaskokemuksesta ja asiakaskokemusten johtamisesta (lue täältä).

Jolkkosen mukaan asiakaskokemus on tunteiden, odotusten, mielikuvien ja kokemusten summa. Hänen mukaan sote-palveluissa asiakaskokemukseen vaikuttavat oleellisesti:

• palvelujen saatavuus
• asiakkaan kohtelu
• kuinka hyvin palvelu vastaa tarpeisiin.

Jolkkonen tuo esiin myös niin sanotun nelimaaliajattelun, jolloin parannetaan yhtä aikaa 1) saatavuutta ja asiakaskokemusta, 2) vaikuttavuutta, 3) tuottavuutta sekä 4) henkilöstökokemusta. Edellisillä on hänen mukaansa vahva yhteys toisiinsa.

Jolkkonen antaa myös vinkkejä asiakaskokemuksen mittaamiseen ja johtamiseen. Asiakaskokemustietoa saadaan hänen mukaansa esimerkiksi:

• pikapalautejärjestelmillä
• palautekyselyillä
• asiakasraadeista
• kokemusasiantuntijoilta
• potilas- ja sosiaaliasiamiehiltä
• sosiaalisen raportoinnin avulla.

Itse lisäisin tuohon listaan myös tilastoista, tutkimuksista ja sidosryhmiltä saatavan tiedon. Sote-johtajat voivat myös hakea tietoa menemällä itsekin joskus tutustumaan tai jopa työkiertoon tai ainakin seuraamaan asiakasrajapinnassa tehtävää työtä. Lääkärinä Jolkkonenkin voisi olla vaikkapa lastensuojelun työtehtävissä jonkun työpäivän hakemassa sosiaalipalveluihin perspektiiviä. Takaan, että kenttäväki sitä arvostaisi. Ehkä hän on jo ollutkin.

Jos Jolkkosen sote-palveluihin ja niiden johtamiseen antamia vinkkejä edes vähän laajemmin otetaan käyttöön sote-kentällä, tapahtuu paljon hyvää. Jos vähänkin tarkemmin aletaan pohtia asiakaskokemusta ja sen parantamista, toimialan vaikuttavuus paranee. On helppo sanoa, että asiakas ja hänen kokemuksensa on keskiössä, mutta todellisuus voi olla jotain muuta.

Haasteensa tuo myös palveluketjujen ja palveluverkostojen yhteistyö. Ovatko kaikki sitoutuneet asiakaskeskeisyyteen. Esimerkiksi Helsingissä terveyspalveluiden asiakaskokemukseen voi vaikuttaa sekä sosiaali- ja terveysviraston että Husin yhteistyö. Potilas voi jäädä pomputeltavaksi jonnekin organisaatioiden välille.

Hyvä palvelu kantaa.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi