Neljä tärkeää tuolinjalkaa

Tämän viikon tiistaina vietettiin kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Itsemurha on lopullinen ratkaisu sen tehneelle. Jos läheisen kuolema on aina raskasta, itsemurhan tehneen läheiset kantavat varmasti lopun elämäänsä tätä taakkaa mukana. Kullekin läheiselle, olipa kyseessä äiti, isä, veli, sisko, lapsi tai isovanhempi, tapahtuma jättää syviä jälkiä.

Itsemurhien lopulliset syyt jäävät yksittäisten tapausten kohdalta usein tietämättä. Jotain helpotusta tai ratkaisua itsemurhalla haetaan. Joskus kyse voi olla parantumattomaan ja kivuaaliseen sairauteen ratkaisun hakemista. Turhimmalta tuntuu sellainen itsemurha, joka on seurausta jostain kunniaan tai häpeään liittyvästä epäonnistumisesta. Usein itsemurhan syynä on monen asian solmuun meneminen ja pitkäaikainen hätä ja kärsimys.

En tiedä, onko tämän asian muistamisesta apua sille, joka on jo pitkällä itsemurha-aikeissaan, mutta niin epätoivoisessa tilanteessa olevan kuin vaikkapa avioeroa surevan on hyvä muistaa, että vaikka joku asia on elämässä pielessä, niin jotkut asiat voivat olla silti ihan kunnossa.

Jostain olen lukenut neljästä pöydän- tai tuolinjalasta. Jos yksi jalka heiluu tai katkeaa, muut jalat voivat vielä pitää pöydän pystyssä. Nämä neljä jalkaa ovat:

1) Parisuhde, perhe- ja lähiomaiset (ne, jotka varmasti käyvät katsomassa sinua, jos joudut esim. sairaalaan)
2) Ystävät
3) Työ- ja opiskelu (arjen rakentajat)
4) Harrastukset

Edellisiä neljää jalkaa voi myös arvioida siitä näkökulmasta, onko jokin kohta sellainen, mitä pitäisi vahvistaa. Onko jokin jalka tällä hetkellä liian heikko?

Entä jos jokin jalka puuttuu kokonaan? Eläkkeellä olevan arjen rakentajaksi voivat nousta harrastukset ja muut säännölliset menot, vaikkapa lastenlasten hoitaminen. Työttömänä ollessa isomman merkityksen voivat saada harrastukset. Kullekin jalalle tärkeän asian muodostaa terveys. Jos terveys menee, vaikuttaa se kaikkiin jalkoihin.

Sekin on hyvä yrittää vaikealla hetkellä pitää mielessä, että asiat helpottavat jossakin vaiheessa, jos ei ihan vaivu epätoivoon ja on tarvittaessa rohkeutta pyytää apua, vaikkapa sellaiselta, joka on kokenut samanlaisen elämänhaasteen.

Mieli Suomen Mielenterveys Ry pitää yllä Itsemurhien ehkäisykeskusta.

Ei kai sen ihan näin pitäisi mennä.

JK
S-posti. juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Helpotusta sosiaalityöntekijän ahdistukseen

Helsingin Sanomissa oli viime lauantaina (29.10.2016) juttua, että kuntien sosiaalityöntekijöillä on selvästi muita kuntien työntekijöitä enemmän mielenterveydenongelmista johtuvaa työkyvyttömyyttä - ahdistusta ja masennusta.

Jutussa mainitaan pahoinvoinnin ratkaisuksi sen, että työmäärän pitäisi olla sopivampi eli asiakkaita vähemmän yhtä työntekijää kohti.  Työ pitäisi myös organisoida paremmin eli työtä pitäisi johtaa paremmin.

Itsellänikin on hieman, yhteensä noin pari vuotta, kenttäkokemusta sekä aikuisten että lastensuojelun sosiaalityöstä, vaikken olekaan koulutukseltani sosiaalityöntekijä.

Varsinkin lastensuojelussa ongelmat ja haasteet ovat melkoisia ja monet asiakastapaukset ovat erittäin vaikeita ja stressaavia mm. väkivaltaan ja päihteisiin liittyvät asiat (ks. blogiteksti Lastensuojelu ja rohkeus puuttua väkivaltaan). Itselleni oli onni, että oma esimies oli taitava ja kokenut. Hänen kanssaan selvitin yhdessä monta asiaa.

Minä tarjoaisin sosiaalityöntekijöiden ja oikeastaan kaikkien sosiaalialan työntekijöiden työhyvinvoinnin lisäämiseen ja samalla masennukseen ja ahdistukseen vähentämiseen kolmea ratkaisuehdotusta.

Parityöstä potkua

Parityössä kaksi työntekijää pystyy monessa tapauksessa toimimaan tehokkaammin ja rohkeammin kuin yksin työtä tekevä.

Kaksi pystyy saamaan tilannekuvan selkeämmäksi. Kaksi pystyy tuottamaan enemmän ideoita ja ratkaisuja. Kaksin uskaltaa toimia nopeammin ja rohkeammin, jos on hätätilanne. Kahdestaan voi käsitellä myös vaikeita työhön liittyviä tuntemuksia ja näin palautua lehtijutussakin mainituista avuttomuuden tunteista tekemiseen nopeammin. 

Vertaistukea vertaismentoroinnista

Toiseksi tarjoaisin vertaismentorointia, joka nimensä mukaisesti perustuu vertaistukeen. Vertaismentorointia on käytetty erityisesti uransa alussa olevien opettajien työhyvinvoinnin ja työssäjaksamisen tukemiseen. Helsingin kaupungilla vertaismentorointia ovat käyttäneet myös lastentarhanopettajat. 

Vertaismentoroinnissa käsitellään luottamuksellisesti ja sovitusti ryhmässä työhön liittyviä asioita. Tapaamisia voi olla vaikkapa kerran kuussa puolen vuoden ajan. Ryhmää vetää vertainen, joka on saanut vertaismentorin koulutuksen. Ryhmä määrittelee itse mitä työhön liittyviä asioita ryhmässä käsitellään. Ryhmän jäsenet voidaan koota useista eri toimipisteistä.

Kuvauksilla palvelut näkyviksi

Kolmanneksi kannustan mallintamaan ja kuvaamaan sosiaalityön palveluja ja työprosesseja. Palvelujen mallintamisella tarkoitan sitä, että työn sisältö eli miten työtä tehdään ja mitä työllä tavoitellaan, on kuvattu työntekijöiden ja johdon toimesta. Palveluiden kuvaamisesta olen kirjoittanut blogitekstissä Minimisuoritus palveluiden eteen.

Vaikka palvelujen kuvaaminen voi tuntua aluksi ehkä turhalta ja abstraktiltakin, korkeasti koulutetuille sosiaalityöntekijöille sen hyödyt aukeavat varmasti nopeasti. Vaikka sosiaalipalvelut nojaavat lakiin, laki ei kerro kokonaisuudessaan työn sisältöä.

Palveluja tuotetaan aina jonkin mallin mukaan olipa palvelut kuvattu tai ei. Palvelun kuvaaminen konkretisoi yhteisen tiedon työstä ja asiakkaista siten, että palvelusta on helpompi yhteisesti keskustella. Esimerkiksi palvelun kuvaaminen voi johtaa yhteiseen ymmärrykseen siitä, että näin me haluamme palvella ja auttaa asiakkaitamme. (Palvelujen kuvaamisen hyötyjä löytyy täältä.)

Joskus palvelujen kuvaaminen voi tuoda esille juuri niitä ristiriitoja, joista ahdistus syntyy. Ristiriita voi syntyä siitä, että asiakkaita parhaiten auttavaan palvelumalliin ei riitä resursseja. Silloin pitää raportoida ja viestittää tästä ristiriidasta eteenpäin johdolle ja päättäjille. Sekin voi jo helpottaa sosiaalityöntekijöiden ahdistusta, että tietää ja tunnistaa nämä ristiriidat ja on omalta osaltaan yrittänyt vaikuttaa niihin. Itse asiassa koko sosiaalityö on elämistä monenlaisten ristiriitojen maailmassa.

Parhaimmillaan palvelukuvaus ohjaa työn organisointia, työtä ja työn kehittämistä vaikkapa palvelumuotoilun keinoin. Huonoimmillaan palvelukuvaus tehdään jonkun pyynnöstä ja sitten valmis palvelukuvaus työnnetään jonnekin öömappiin.

Suuntana sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointi.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Oli se Jarna kova jätkä

Jarna eli jääkiekkoilija Marko Jantunen on kova jätkä. Jantunen oli hyvä ja lahjakas jääkiekkoilija ja onhan hän vielä 45-vuotiaanakin hyvä pelaaja, kun pystyy edelleen pelaamaan 2-divisioonassa.

Mielestäni Jantusen kovin temppu on ollut kertoa oma tarinansa kirjassa Läpi Helvetin (Otava 2016). Se on kertomus päihderiippuvaisesta isästä, puolisosta ja meidän monen tuntemasta jääkiekkoilijasta.

Olen aiemmin kirjoittanut blogissani (ks. Sinä inspiroit) siitä, että ihmisten osaamisen, taidot ja koko elämisen voi hyvinkin nähdä yhteisenä omaisuutena. Nimittäin meidän jokaisen osaaminen syntyy, lahjakkuus jalostuu ja elämä perustuu muiden ihmisten rakentamalle pohjalle. Kenenkään taidot ja lahjakkuus eivät synny tai jalostu ilman meitä muita. Meistä ei tule meitä ilman muita.

Samalla lailla jokaisen ihmisen elämän karikot ja tappiot voidaan nähdä ainakin osittain yhteisenä kokemuksena ja omaisuutena. Suomessa on esimerkiksi noin miljoona ihmistä, joilla on läheinen yhteys päihdeongelmiin (ks. Sokka irti vai ei sittenkään). Päihdeongelmat ovat osa meidän yhteistä omaisuuttamme ja kulttuuriamme.

Jantunen on kova jätkä, kun on uskaltanut ja halunnut kertoa oman tarinansa. Jantunen haluaa myös auttaa muita päihderiippuvaisia ongelman voittamisessa. Se on rohkeutta ja kovan jätkän merkki.

Erilaisia elämän tappioita, jotka luovat alakuloa ja masennusta on monella. Silti nämä tappiot ja taakat ovat myös meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. 

Menneiden murehtimiselle on varmasti aikansa ja paikkansa. Huonollakin tarinalla - huonolla elämällä - on arvoa. Se voi auttaa jotain toista, vaikkapa vertaista, selviämään elämässä eteenpäin. Jonkun pitää vain uskaltaa kertoa.

Läpi helvetin. Marko Jantusen Tarina. Kirjoittanut Marko Lempinen. Otava 2016.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook/Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Sokka irti vai ei sittenkään

Teen parhaillaan taustaselvitystä liittyen vertaistuen ja kokemusasiantuntijuuden voimaan. Sattumaa tai ei, mutta nappasin kirjastosta poistettujen kirjojen hyllystä mukaani Raimo O. Kojon 1998 julkaistun kirjan Eroon viinasta. Uudenlaisia näkemyksiä alkoholismista ja siihen suhtautumisesta (Otava, s. 416). Ajattelin, että silmäilen sen nopeasti, mutta siitä tuli voimakas lukuelämys.

Huhhuh. Kojo kirjoittaa avoimesti omasta alkoholismistaan ja siitä toipumisesta. En ole moista kuvausta ennen lukenutkaan. Hän kuvaa tarkasti kuinka alkoholin käyttö lisääntyi ja juomaputket pitenivät.

Surullisen kuvan hän maalaa perhe-elämästään. Hän juopotteli oven takana omassa sotkuisessa huoneessaan. Muu perhe, vaimo ja kaksi tytärtä, eli muissa huoneissa. Yhä useammin hänen juomaputkensa päättyi sairaalaan, kunnes hän raitistui. Kojo kuvaa hyvin, kuinka alkoholi sairastutti koko perheen. Myös puoliso ja lapset tarvitsivat apua.

Raitistumisen polulla Kojo löysi myös AA-ryhmän ja se auttoi häntä raittiissa elämässä. AA:n tunnistaa moni ainakin nimeltä. Kojon kirjan inspiroimana tutustuin siihen paremmin. Kyseessähän on aivan uskomaton järjestö.

Alcoholics Anonymous on Suomessa Nimettömät Alkoholistit. AA on "vapaaehtoinen,

maailmanlaajuinen naisten ja miesten toveriseura, jossa he jakavat keskenään kokemuksensa, voimansa ja toivonsa voidakseen ratkaista yhteisen ongelmansa sekä saavuttaa pysyvä raittius.
• Ainoa päämäärä on pysyä raittiina ja auttaa toisia alkoholisteja saavuttamaan raittius.
• Ainoa jäseneksi pääsyn vaatimus on halu lopettaa juominen.
• AA:ssa ei ole pääsy- tai jäsenmaksuja."

Suomenkielisiä AA-ryhmiä järjestetään viikoittain 700 ja niissä käy yhteensä noin 8 000 jäsentä. Toiminnasta ei kerätä tarkkoja osallistujatietoja, joten jäsenmäärä on arvio. Vertaistuki saattaa olla alkoholistille parasta "palvelua" päihdeongelman voittamiseksi. 

Osallistujien sitoutuminen toimintaan on ainutlaatuista.  Koko toimintaa rahoitetaan AA-ryhmiin osallistuvien vapaaehtoisilla maksuilla. AA ei myöskään ota vastaan lahjoituksia tai hae avustuksia AA:n ulkopuolisilta tahoilta. Ryhmien vetäjille ei makseta palkkioita. AA:n nimettömyyttä kuvaa hyvin se, että AA:n nettisivuilta ei löydy yhdenkään AA-laisen nimeä. Edelliset osoittavat näinä aikoina vahvoja periaatteita.

Alkoholin suurkuluttajia arvellaan olevan Suomessa noin 500 000 ja huonosti voivia läheisiä on moninkertainen määrä (ks. Terveyskirjasto), joten ihan pienestä ongelmasta ei ole kyse.

Mikäli Kojon kirjaa on uskominen alkoholistina tai alkoholistin lähellä eläminen on yhtä helvettiä.

Tiukkaa tekstiä ja ytimekäs nimi.


JK
juha.kesanen@selede.fi