Koronasta toipumisessa myös sote-järjestöillä on tärkeä panos (koronablogi 11)

Korona on kurittanut yli vuoden verran jo meitä kaikkia. Pieniä toivon merkkejä on kevään ja rokostusten myötä sille, että tästä jollain lailla selvitään. Pienenä pelkona tietysti on vielä se, että joku virusvariantti pystyy kiertämään tehokkaasti rokotteiden antaman suojan ja toivottavasti rokotteet pystytään antamaan suunnitellusti.

Hieman pelottaa pitkällä tähtäimellä se, millaista jälkeä korona on saanut aikaan suomalaisten hyvinvoinnissa. Vielä ei ole tarkkaa tietoa siitä, millaiseksi kasvatus-, opetus-, sosiaali- ja terveyspuolen palveluvelka on kasvanut. Tämän tilannekuvan laatimisessa ja omien kohderyhmien tilanteen arvioimisessa on myös sote-järjestöillä tärkeä tehtävä. Tarvitaan tietoa siitä, miten oman järjestön asiakkaat ja kohderyhmät voivat, mikä on palvelutarve ja mitä toimintoja ja palveluja pitää nyt tuottaa tilanteen parantamiseksi.

Tämän työn pohjaksi on hyvä tarkastaa järjestön perustehtävä, arvot ja eettiset periaatteet. Sitten on kääritttävä hihat ja lähdettävä toimimaan ajatuksella, päättäväisesti ja nopeasti.

Leivän lisäksi monet suomalaiset tarvitsevat järjestöjen tukea koronan takia.

JK 

S-posti: juha.kesanen(at)selede.fi

Facebook / Palveluksessanne

Twitter: @JuhaKe 

www.selede.fi

Yhdessä syöminen on mukavaa

Viime aikoina on käyty keskustelua siitä, että pitkään jatkuneen ruoanjaon tai ruokajonojen rinnalle tulee yhteisiä ruokailuja. Mielestäni idea on hyvä, vaikka osa ruoka-avun saajista varmaan ainakin aluksi voi karsastaa yhteisiä aterioita - "minulle rittää ruokakassi". Yhdessä on kuitenkin mukavampi syödä kuin ihan yksin.

Osalle ruoka-avun saajista yhteiset ruokailut lisäävät hyvinvointia ja sosiaalisia kontakteja ja vähentävät näin huono-osaisuuteen vahvasti vaikuttavaa yksinäisyyttä. Jos jollekin riittää tiettynä hetkenä vain ruokakassi, voivat yhteiset lounaat jossakin vaiheessa alkaa kiinnostaa. Jo pelkästään se, että olisi mahdollisuus syödä toisten kanssa voi jo lisätä hyvinvointia. Omat valinnan mahdollisuudet lisääntyvät.

Uusien ideoiden lanseeraaminen ei ole aina helppoa. Uusi tapa vaatii aikaa ja totuttelua ja toteuttajiltakin sitkeyttä ja voimia. Yhteisruokailun viestintään, markkinointiin ja muidenkin ihmisiä auttavien julkisten palvelujen (mm. terveys, sosiaalityö, työllisyys) ja järjestöjenkin toiminnan liittämisessä ruokailun yhteyteen voisi hyvinkin käyttää palvelumuotoilun keinoja.

Ja tietysti yhteisen ruokailun kruunaa hyvä ja laadukas ruoka. Jos ruoka on hyvää, silloin syöjiä varmasti piisaa. :-)

 

Jokapäiväinen leipämme maistuu paremmalta toisen kanssa syötynä.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook / Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Rennommin intissä

Helsingin Sanomissa oli maanantaina (8.1.2018) juttua uudistuvasta varusmiespalvelusta, jonka yhtenä airueena toimii Porin prikaati. Saa nähdä, mitä uudistuksia juuri varusmiespalveluksen aloittanut yli 12 000 varusmiestä saa vastaansa. Muuttuuko varusmiespalveluskokemus entistä myönteisemmäksi.

Lehtijutussa Porin prikaatin komentaja eversti Rami Saari mainitsi, että hän haluaa eroon turhista käytännöistä, joilla ei ole koulutuksellisia perusteita. Tuloksiakin on Porissa uudistuksella tullut, kun varusmiespalveluksen peruskoulutuskauden keskeyttäneiden määrä on laskenut. Se, että mahdollisimman moni käy armeijan, sopii myös siihen, että Saari sanoo kuuluvansa vankkumattomiin yleisen asevelvollisuuden kannattajiin.

Pohdin tässä jutussa joitakin lehdessä mainituista uudistuksista. Kävin varusmiespalveluksen Mikkelissä ja Lappeenrannassa vuosina 1989 - 90. Nyt kumpikin varuskunta on jo lakkautettu. Itselleni ja omissa ystäväpiireissäni oli tuolloin itsestään selvää, että armeijaan mennään eikä sitä kyseenalaistettu. Ehkä ajattelen nyt armeijasta niin, että armeija ja uskottava puolustus on hyvä olla. Ainakaan minä en nuorena miehenä huomannut samanlaista levottomuutta Suomen turvallisuudesta kuin tällä hetkellä. Ehkä mielessä pyöri silloin ihan muut ajatukset kuin nyt.

Huomion kiinnittäminen ensimmäiseen päivään

Kieltämättä ensimmäinen päivä armeijassa on erityinen. Sitä voi verrata sisäoppilaitokseen tai jonkinlaiseen vankilaan, jonne tulet yhtäkkiä tuiki tuntemattomien kanssa ja joudutte asumaan samassa tuvassa 24/7. Toisten määrittämä aikataulu ohjaa päivän ja viikon kulkua. Alussa kouluttajien kannustavat sanat ja huumorikin voivat laukaista ja katkaista kielteisiä ajatuksia siitä, että "mihin helvettiin tässä on tultu".

Tuen tarpeessa olevat pitää tunnistaa heti alussa

Saaren mukaan tukea tarvitsevat alokkaat pitää tunnistaa heti palvelusajan alussa. Jutussa mainitaan, että niillä alokkailla, joilla on vähän onnistumisia elämässä, keskeytyskynnys on matalampi. Näen, että armeija voi tarjota onnistumisen kokemuksia monelle miehelle ja nykyään naisellekin ja vahvistaa näin elämänhallintaa. Armeija luo myös hyvät puitteet ystävystyä ja näin vähentää yksinäisyyttä. Tästä näkökulmasta se uudistus, että varusmiesjohtajat majoittuvat varusmiesten kanssa samaan tupaan, voi olla hyvä juttu. Hyvä varusmiesjohtaja pystyy kouluttajien ohella kiinnittämään huomiota myös ryhmän dynamiikkaan ja siihen, ettei kukaan jää yksin ja ettei ketään kiusata.

Vapaa-ajan ja palvelusajan selkeä erottaminen

Yhtenä uudistuksena on vapaa-ajan ja palvelusajan selkeämpi erottaminen. Vapaa-aikana voi olla rennommin ja älypuhelimella voi olla läheisiin helposti yhteydessä. Oma siviilielämä säilyy, vaikkapa somen välityksellä. Omana varusmiesaikana oli muistaakseni joitakin puhelinkoppeja, joista pääsi soittamaan läheisille.

Mikä sitten oli parasta armeijassa. Olihan se mielenkiintoinen kokemus ja monia muistoja jäi. Oma tupa, ryhmä ja komppania tulivat tutuiksi ja armeijassa syntyi ystävyyssuhteitakin, vaikkei niistä mikään kantanut tänne 30 vuoden taakse. Lämpimiä muistoja heistä kuitenkin riittää. Ensimmäisen päivän shokki on vieläkin mielessä.

Hyvänä muistona ovat myös persoonalliset kouluttajat. Yksi vääpeli kantoi marssilla useamman väsyneen varusmiehen reppuja. Kiva oli myös jonkun ajan jälkeen tajuta, kuinka varuskunnan yhden pelottavan kapteenin karjunnassa ja komennuksessa oli sittenkin aina pieni pilke silmäkulmassa. Jäistä maata pystyikin kaivamaan, kun vain kaivoi ja kaivoi. Jälkimaku armeijasta on myönteinen ja humoristinen. Huonointa oli ikävä tyttöystävää ja viikonloput armeijassa.

Rennosti intissä.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Oppiminen on ihanaa – mistä koulusyrjäytyminen johtuu

Olen viime aikoina pohtinut syrjäytymistä ja koulusyrjäytymistä. Peruskoulusta syrjäytyminen voi johtaa syrjäytymiseen ammattiopinnoista ja heikentää näin myös työllistymistä. Syrjäytyneiden tai sen vaarassa olevien nuorten määrän on hieman eri perusteluin arvioitu olevan 14 000 - 100 000 (THL).

Oma peruskouluni meni perseelleen. Johtuiko sitten useista muutoista tai mistä, mutta monta vuotta meni niin, että en tehnyt läksyjä. Vain harvalla koulu menee hyvin, jos ei koskaan tee läksyjä. Opetus oli hepreaa. Oppimisen tasoni ja opetus eivät kohdanneet. Oppimisen iloa en päässyt kokemaan. Vaikkei se päälle päin näkynyt, se ahdisti. Kahdeksannella luokalla lintsasin paljon koulusta.

Meillä oli lähiöpoikien porukka joka lintsasi yhdessä. Tupakoitiin ja keksittiin kaikenlaista.

Jotenkin onnistuin luovimaan niin, että en jäänyt lintauksesta kunnolla kiinni. Ehkä opettaja ei viitsinyt soitella kotiin? Poissaololappuja pystyi väärentämään eikä 1980-luvulla Wilmasta vielä haaveiltukaan. Pahimmaltahan se olisi tuntunut, jos asiaan olisi kunnolla puututtu, vaikka se olisi ollut minulle parasta.

On selvää että huonosti kouluun kiinnittyneet lapset ja nuoret ahdistavat myös opettajia. Pitäisi edetä opetussuunnitelman mukaan ja osa oppilaista ei halua tai pysty oppimaan sitä, mitä pitäisi.

 

Olin hiljattain kuulemassa hienon Monikielinen ohjaus -hankkeen kokemuksia. Hankkeessa tuetaan maahanmuuttajataustaisia oppilaita ja heidän vanhempiaan Helsingin kouluissa. Tällä hetkellä on joillekin kouluille palkattu työntekijöitä, jotka tukevat ja auttavat koulunkäynnissä lapsia ja perheitä. Hankkeessa on käytetty yhteiskehittämisen metodeja eli otettu oppilaat ja vanhemmat mukaan toimintamallin kehittämiseen, pyritty oikeasti ymmärtämään maahanmuuttajalasten tilannetta koulussa ja tämän pohjalta on kehitetty mm. monikielisten ohjaajien tehtäväkuvia.

Tunnistin hankkeen kokemuksista juuri sen, että monelle maahanmuuttajalle ei välttämättä tule mukavia ja iloisia oppimiskokemuksia, koska esimerkiksi kielitaito ei riitä siihen, että pystyisi oppimaan.

 

Koulusyrjäytymisen ratkaisu on oppijakeskeinen opetussuunnittelu. Ensin selvitetään ja ymmärretään oppilaan osaamisen taso ja opetus suunnitellaan lähtemään siitä tasosta ilman syyllistämistä. Osaamisen taso voi olla pöyristyttävänkin matala verrattuna vaikkapa keskivertoon ikätoveriin. Vain tätä kautta tulee onnistumisen kokemuksia ja voi syntyä oppimisen iloa. 

Lisäksi oppilaalle kerrotaan, että kaikkeen oppimiseen vaaditaan työtä. Virheet ja epäonnistumiset ovat normaalia oppimisessa. Harjoitus tekee mestarin ja mestari tekee harjoituksen. Edistyminen on hyvä näyttää ja edistymistä voi hyvin myös juhlia.

Suomella ei ole varaa menettää yhtään lasta ja nuorta koulusyrjäytymiselle. Kaikilla lapsilla on taitoja ja kykyjä, jotka pitää saada esille. Kaiken lisäksi globalisoituvassa maailmassa monella maahanmuuttajalapsella on aikuistuessaan esimerkiksi kaupankäynnissä tarvittavia kieli- ja kulttuuritaitoja, joita on syytä muistaa arvostaa.

Oppiminen vaatii keskittymistä.

 

JK

juha.kesanen(at)selede.fi

Facebook/Palveluksessanne

Twitter @JuhaKe

www.selede.fi