Uskonnon opetuksen pitäisi yhdistää eikä turhaan erottaa

Tällä tekstillä liityn siihen vanhempien kuoroon, jotka ovat sitä mieltä, että koulussa ei pitäisi olla erillisiä uskontotunteja, joihin mennään sen perusteella, kuuluko lapsi johonkin uskontokuntaan. Kirkkoon kuuluvan ei esimerkiksi ole mahdollista valita elämänkatsomustietoa.

Nykyisin esimerkiksi evankelis-luterilaiseen seurakuntaan kuuluva lapsi osallistuu uskonnon opetukseen samaan kirkkokuntaan kuuluvien ryhmässä. Kun tämänkään opetuksen ei väitetä enää olevan näkemyksellistä, miksei voisi olla kaikille yhteinen oppiaine, jossa käsiteltäisiin eri uskontoja ja käytäisiin keskusteluja näistä?

Mielestäni uskonnon opetus erottaa ihan turhaan koululaisia toisistaan. Se tekee eroa lasten välille enemmän kuin yhdistää. Mielestäni tätä eroa rakentavat myös suvivirret ym. uskonnolliset julistukset koulun arjessa esimerkiksi yhteisissä juhlissa.

Ymmärrän, että perinteitäkin pitää olla, mutta perinteet eivät voi olla julistuksellisia toisia pois sulkevia - tässä tapauksessa uskonnottomia tai eri uskontokuntaan kuin kristinuskoon kuuluvia. Moni suomalainen vierastaa uskonnollisia julistuksia, mutta voiko olla niin, että opettajissa, joista osasta tulee rehtoreita, on kuitenkin enemmän jotenkin uskonnollisen elämänkatsomuksen omaavia. En tiedä.

Jos aiotaan pitää Suomi yhtenäisinä ja turvallisena, näihin arjen kansaa erottaviin käytäntöihin tulisi puuttua ja niitä pitäisi muuttaa. Peruskoulu olisi tähän oiva paikka. Uskontojen opetuksessa voisi lähteä siitä, että monelle ihmiselle uskonto on tärkeä asia ja monessa maassa ja kulttuurissa uskonto näyttelee suurempaa roolia kuin Suomessa. Jokaisella on vapaus uskoa mihin vain. Tämän ymmärtämällä voisi kaikki lapset yhdessä tutkia, käsitellä ja keskustella etiikan ym. näkökulmasta uskosta, uskonnosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

JK

juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Koulu paikasta palveluksi

Aalto-yliopiston julkaisemassa Aalto University Magazinessa (21/2018) oli juttu Koulu palveluna -mallista, jota toteutetaan Otaniemen kampuksella yliopiston, lukion ja yritysten yhteistyönä.

Mallin mukaan "koulu ei ole rakennus tai paikka, vaan yhteisen ajattelun ja oppimisen alusta". Yhteisessä alustassa voidaan nähdä olevan tilat, opetus ja erilaiset hankkeet. Jutun mukaan mallista ollaan kiinnostuttu, koska "uusi tapa oppia, opettaa ja toimia yhteisönä kiinnostaa".

Tämän tyyppinen oppimisen alustatalous tuntuu viisaalta, vaikkakin se vaatii opiskelijoiden ohjaukselta enemmän resursseja ja toimijoiden omienkin ennakkoajatusten ravistelua. On tärkeää, että eri tahot hahmottavat oman merkityksensä alustan kokonaisuuden osana. Jos kaikki toimijat näkevät olevansa osa kaikkia hyödyttävää oppimisen alustaa, on helpompi sitoutua toimintaan.

Saman tyyppistä alusta-ajattelua voisi varmaan vielä lisätä ja tuoda myös vaikkapa erilaisiin palveluihin esimerkiksi sosiaalialalla, työvoimahallinnossa ja miksei myös rikosseuraamusalalla. Siinä eri toimijat tuovat oman osuutensa osaksi palvelualustaa.

Yksilön elämän voisi nähdä kulkevan erilaisten alustojen kautta yhdistyen elämänalustaksi tai elämänkouluksi.

Kirjasto on yksi oppimisen alusta monille eri oppijoille ja oppilaitoksille.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi

Rennommin intissä

Helsingin Sanomissa oli maanantaina (8.1.2018) juttua uudistuvasta varusmiespalvelusta, jonka yhtenä airueena toimii Porin prikaati. Saa nähdä, mitä uudistuksia juuri varusmiespalveluksen aloittanut yli 12 000 varusmiestä saa vastaansa. Muuttuuko varusmiespalveluskokemus entistä myönteisemmäksi.

Lehtijutussa Porin prikaatin komentaja eversti Rami Saari mainitsi, että hän haluaa eroon turhista käytännöistä, joilla ei ole koulutuksellisia perusteita. Tuloksiakin on Porissa uudistuksella tullut, kun varusmiespalveluksen peruskoulutuskauden keskeyttäneiden määrä on laskenut. Se, että mahdollisimman moni käy armeijan, sopii myös siihen, että Saari sanoo kuuluvansa vankkumattomiin yleisen asevelvollisuuden kannattajiin.

Pohdin tässä jutussa joitakin lehdessä mainituista uudistuksista. Kävin varusmiespalveluksen Mikkelissä ja Lappeenrannassa vuosina 1989 - 90. Nyt kumpikin varuskunta on jo lakkautettu. Itselleni ja omissa ystäväpiireissäni oli tuolloin itsestään selvää, että armeijaan mennään eikä sitä kyseenalaistettu. Ehkä ajattelen nyt armeijasta niin, että armeija ja uskottava puolustus on hyvä olla. Ainakaan minä en nuorena miehenä huomannut samanlaista levottomuutta Suomen turvallisuudesta kuin tällä hetkellä. Ehkä mielessä pyöri silloin ihan muut ajatukset kuin nyt.

Huomion kiinnittäminen ensimmäiseen päivään

Kieltämättä ensimmäinen päivä armeijassa on erityinen. Sitä voi verrata sisäoppilaitokseen tai jonkinlaiseen vankilaan, jonne tulet yhtäkkiä tuiki tuntemattomien kanssa ja joudutte asumaan samassa tuvassa 24/7. Toisten määrittämä aikataulu ohjaa päivän ja viikon kulkua. Alussa kouluttajien kannustavat sanat ja huumorikin voivat laukaista ja katkaista kielteisiä ajatuksia siitä, että "mihin helvettiin tässä on tultu".

Tuen tarpeessa olevat pitää tunnistaa heti alussa

Saaren mukaan tukea tarvitsevat alokkaat pitää tunnistaa heti palvelusajan alussa. Jutussa mainitaan, että niillä alokkailla, joilla on vähän onnistumisia elämässä, keskeytyskynnys on matalampi. Näen, että armeija voi tarjota onnistumisen kokemuksia monelle miehelle ja nykyään naisellekin ja vahvistaa näin elämänhallintaa. Armeija luo myös hyvät puitteet ystävystyä ja näin vähentää yksinäisyyttä. Tästä näkökulmasta se uudistus, että varusmiesjohtajat majoittuvat varusmiesten kanssa samaan tupaan, voi olla hyvä juttu. Hyvä varusmiesjohtaja pystyy kouluttajien ohella kiinnittämään huomiota myös ryhmän dynamiikkaan ja siihen, ettei kukaan jää yksin ja ettei ketään kiusata.

Vapaa-ajan ja palvelusajan selkeä erottaminen

Yhtenä uudistuksena on vapaa-ajan ja palvelusajan selkeämpi erottaminen. Vapaa-aikana voi olla rennommin ja älypuhelimella voi olla läheisiin helposti yhteydessä. Oma siviilielämä säilyy, vaikkapa somen välityksellä. Omana varusmiesaikana oli muistaakseni joitakin puhelinkoppeja, joista pääsi soittamaan läheisille.

Mikä sitten oli parasta armeijassa. Olihan se mielenkiintoinen kokemus ja monia muistoja jäi. Oma tupa, ryhmä ja komppania tulivat tutuiksi ja armeijassa syntyi ystävyyssuhteitakin, vaikkei niistä mikään kantanut tänne 30 vuoden taakse. Lämpimiä muistoja heistä kuitenkin riittää. Ensimmäisen päivän shokki on vieläkin mielessä.

Hyvänä muistona ovat myös persoonalliset kouluttajat. Yksi vääpeli kantoi marssilla useamman väsyneen varusmiehen reppuja. Kiva oli myös jonkun ajan jälkeen tajuta, kuinka varuskunnan yhden pelottavan kapteenin karjunnassa ja komennuksessa oli sittenkin aina pieni pilke silmäkulmassa. Jäistä maata pystyikin kaivamaan, kun vain kaivoi ja kaivoi. Jälkimaku armeijasta on myönteinen ja humoristinen. Huonointa oli ikävä tyttöystävää ja viikonloput armeijassa.

Rennosti intissä.

JK
juha.kesanen(at)selede.fi
Facebook /Palveluksessanne
Twitter @JuhaKe
www.selede.fi